Bloggari Saara Huttunen punnitsee nykyään tarkkaan, mitkä asiat ovat kirjoittamisen arvoisia. Kuva: Perttu Puranen

Tutkimuksen mukaan naisviha on yleistä suomalaisilla internetpalstoilla. Blogia pitävä jyväskyläläisopiskelija kertoo, miltä tuntemattomien viha tuntuu.

YouTube-videossa ”Arska” asettelee Saara Huttusen kuvan wc-pönttöön ja virtsaa sen päälle. Kommenttikentän viesteissä hurrataan ja haukutaan Huttusta huoraksi.

Huttusen nimi ponnahtaa esiin lukuisilla muillakin foorumeilla. Hänet pitäisi raiskata, tappaa tai vähintäänkin poistaa internetistä.

Voisi kuvitella, että Huttunen on kovemman luokan julkkis tai poliittinen vaikuttaja.

 

Saara Huttunen on neljännen vuoden filosofian opiskelija Jyväskylän yliopistosta. Hän on pitänyt kolmisen vuotta blogia Uuden Suomen sivuilla. Siellä hän muun muassa arvostelee julkkisnaisten alastonkuvien julkaisua internetissä, hehkuttaa Conchita Wurstin euroviisuvoittoa ja suomii hallitusta opintotukikuukausien leikkauksista. Lisäksi hän on osallistunut erilaisiin väittelyihin useilla keskustelufoorumeilla.

Huttusen blogissa ilmenevät mielipiteet eivät hätkähdytä ainakaan yliopistopiireissä, suomalaisten enemmistö allekirjoittaisi varmaankin monet niistä. Huttunen kuitenkin tunnustautuu, omalla nimellään ja kasvoillaan, ”ei niin vihaiseksi feministiksi”.

”Sitten aletaan nähdä punaista”, hän toteaa.

 

Kun Huttunen kirjoittaa jotakin, linkki leviää nopeasti ja laajalle. Hänelle on omistettu ketjuja muun muassa Suomi24-keskustelupalstalla.

Huttunen kertoo, että hänet on leimattu keskusteluissa “hirveäksi radikaalifeministiksi”. Se ei hänen mukaansa kerro paljoa, sillä pelkkä feministin määritelmä tuntuu saavan foorumikeskustelijat kuohuksiin.

”Siinä nyt ei ole mitään erityisen radikaalia, että istun kotona koneella ja kirjoitan joskus jotain nettiin.”

Huttusen tilanne kärjistyi viime kesänä, kun hän riitaantui kuvafoorumi Ylilaudan ylläpidon kanssa. Hän ei halua kertoa yksityiskohdista kuin sen verran, että nettiviha äityi niin konkreettiseksi, että hän kääntyi poliisin puoleen.

”Siinä vaiheessa minulle tuli sietokyvyn raja vastaan.”

Virkavallalta ei herunut apua.

”Vastaus on ollut, että ei me varmaan tulla tekemään yhtään mitään. Ei niillä ole resursseja”, Huttunen kertoo.

”Vinkkasivat, että poista itsesi internetistä.”

 

Internet on osoittanut nurjat puolensa naisia kohtaan viime aikoina. Ehkä tunnetuin esimerkki on niin kutsuttu Gamergate, jonka yhteydessä tietokonepelejä kommentoineet ja tehneet naiset ovat saaneet raiskaus- ja tappouhkausryöpyn niskoilleen. Useampi on paennut kodistaan uhkausten pelästyttämänä.

Suomessa internetin naisviha oli esillä viime kesänä, kun eurovaaliehdokas Jon Hellevig uhkaili oopperalaulaja Karita Mattilaa raiskauksella Facebookissa. Maailmalla naisbloggareihin kohdistetut vihakampanjat ovat pelotelleet kirjoittajia jo viime vuosikymmenellä; esimerkiksi huippusuosittua teknologia-aiheista blogia pitänyt Kathy Sierra lopetti kirjoittamisen vuonna 2007 vihaviestien säikäyttämänä.

Vastaavia esimerkkejä löytyy liikaa lueteltavaksi. Etenkin Yhdysvalloissa tilanne on herättänyt pelkoja jopa naisten sananvapauden kaventumisesta.

 

Viharyhmiä tutkivan taloussosiologian professorin Pekka Räsäsen mukaan naisiin kohdistuva nettiviha on tyypillistä erityisesti Suomessa.

”Ihan lehtien keskustelupalstoillakin näkyy, että kritiikki menee helpommin sukupuoleen naisen osalta”, hän kertoo.

Räsäsen mukaan naiset saavat kärsiä erityisesti ulkonäköön liittyvästä herjaamisesta.
Saara Huttunen vahvistaa.

”Pahin palaute tulee ulkonäöstä, ei siitä, mistä kirjoitan. Se menee yleensä niin, että joku postaa jonnekin Ylilaudalle linkin minun kirjoitukseen, ja ehkä ensimmäiset kaksi kommentoi sitä tekstiä. Loput kaksikymmentä kommentoi ulkonäköäni”, Huttunen kuvailee.

”En kuitenkaan kirjoita itsestäni, en kirjoita omasta ulkonäöstäni enkä pyydä palautetta persoonastani. Mutta kun olen nainen, ulkonäköni on aina keskustelun aihe.”

 

Räsänen on mukana Turun yliopiston tutkimusprojektissa, jossa vertaillaan netissä toimivia ”vihayhteisöjä” neljässä eri maassa. Hän painottaa, että internetistä löytyy jos jonkinlaisiin ryhmiin kohdistuvaa vihapuhetta: ylipainoisiin, vääränlaisella autoja ajaviin ja toki myös miehiin.

Maiden välillä on selkeitä painotuseroja. Räsäsen mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa uskontoon liittyvä viha korostuu sukupuolta enemmän.

Ympäröivän yhteiskunnan arvotukset näkyvät nettikäyttäytymisessä ylipäänsä. Räsänen korostaakin, ettei internet ole tosielämästä irrallinen saareke.

”Kiusaamisen muodot heijastavat reaalimaailmaa ja siellä olevia valtasuhteita.”

 

Internetissä herjausten ja uhkausten kirjoittaminen käy kuitenkin tavallista kätevämmin. Anonyymiä verkkokäyttäytymistä tutkinut Eliisa Vainikka Tampereen yliopistosta toteaa, että internetissä on helppo synnyttää suurikin liike nopeasti.

”Pystytään masinoimaan monia ihmisiä ihan henkilökohtaisten uhkausten ja vihakampanjoiden taakse”, Vainikka kuvaa.

Mahdollisuus nimettömyyteen helpottaa asiaa. Pahinta kirjoittelua löytyykin Pekka Räsäsen mukaan anonyymeistä verkoista, esimerkiksi Thorlaudalta.

Myös sivustojen moderointi vaihtelee valppaasta olemattomaan.

”Harvoin normikäyttäjä törmää vakavaan vihaan ilman, että etsii sitä”, Räsänen epäilee.
Oma aktiivisuus internetissä kuitenkin lisää kiusaamisen riskiä.

 

Räsäsen mukaan naisiin kohdistuu internetissä erityisesti seksuaalissävytteistä kiusaamista. Samaa sanoo aikaisempi tutkimus. Esimerkiksi Marylandin yliopistossa 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan naiset saivat chat-huoneissa 25 kertaa enemmän seksuaalissävytteisiä ja pahansuopia kommentteja kuin miehet.

Näyttäisi siltä, että seksuaalinen häirintä on hyväksytty monien internetin areenoiden perussisällöksi. Jopa Facebook oli vielä vähän aikaa sitten tulvillaan suosittuja sivuja, joilla huumorin nimessä juhlistettiin seksuaalista ja muuta väkivaltaa naisia kohtaan. Esimerkkejä tästä olivat hassunhauskat I’d Punch You if You Were a Woman ja Kicking a slut in the vagina and losing your foot inside.

Viime vuonna yhtiö muutti käytäntöjään ja sulki ryhmiä naisiin kohdistuvan vihapuheen perusteella. Tämän saavuttamiseksi tarvittiin sulkemista vaatinut kampanja, vaikka yhtiö toisaalta oli jo pitkään suostunut sensuroimaan sivuiltaan esimerkiksi uskontoihin liittyvää loukkaavaa sisältöä ja imettävien äitien kuvia.

 

Naisten häirintä noudattelee Eliisa Vainikan mukaan usein samoja kaavoja kuin muukin nettihäirintä: kohteen osoitetietoja levitellään, blogia hakkeroidaan ja uhkauksia satelee.

Vainikka uskoo, että moni huutelijoista on vain huomiota hakevia trolleja. Niitä on kuitenkin vaikea erottaa niistä, joita oikeasti kannattaisi säikähtää.

Huttunen kertoo, että pahimmat huutelijat ottavat harvoin henkilökohtaisesti yhteyttä. Internet pysyy irrallaan tosielämästä.

”Joskus olen lukenut, kun joku on nähnyt minut yliopistolla ja kirjoittanut siitä nettiin.”

Epävarmuus saattaa silti iskeä.

”Välillä on esimerkiksi pelottanut, että käykö joku töhrimässä asuntoni oven”, hän kertoo.

”Helpottaa tieto, että ne ovet on lukossa.”

 

Huttunen kokee, että herjausten taustalla on niin joidenkin tietokonepelaajien kuin foorumihäirikköjen halu rajata naiset tiettyjen tilojen ulkopuolelle.

”Jotkut internetin käyttäjät ajattelevat, että internet on miesten linnaketta, johon naiset ei ole tervetulleita. Halutaan pitää naiset poissa netistä niin kauan kuin se on mahdollista.”

Häntä kauhistuttavat joidenkin foorumien alakulttuurit, joilla huorittelu ja muu naisviha tuntuu vakiintuneen normiksi.

”Ei se jää pelkästään sinne keskustelupalstalle ja siihen ryhmään. Nämä ihmiset on osa tätä yhteiskuntaa. Siksi minusta tällaiset sivustot on haitallisia.”

 

Huttunen toivoisikin, että löytyisi keinoja puuttua niihin internetin nurkkiin, joissa kunnianloukkaukset ovat arkipäivää.

”Mutta minä en ainakaan halua mennä niitten ryhmien sisälle tätä ilosanomaa jakamaan.”

Huttunen ei poistanut itseään internetistä niin kuin poliisi kehotti. Käyttäytymistään hän on silti muuttanut: hän punnitsee jokaisen kirjoituksen aiempaa tarkemmin ja jakaa henkilökohtaisia asioitaan varovaisemmin.

Blogin jättäminen olisi Huttusen mielestä kuitenkin luovuttamista.

”Olen miettinyt lopettamista, mutta tullut siihen lopputulokseen, että minua ei vaienneta.”