Avioero teki Manikesta yhteiskunnan silmissä epäilyttävän naisen. Lehti-ilmoituksesta löytynyt eronnut mies voi muuttaa tilanteen, mutta sitä ennen jopa yksin tehty lomamatka edellyttää salailua. Manike on kuitenkin löytänyt sovun itsensä kanssa.
Ilonkyyneleet silmissään Manike seisoi Helsinki-Vantaan lentokentän lähtöaulassa joulukuun lopussa 2012. Srilankalainen 29-vuotias nainen oli juuri viettänyt kaksi viikkoa lomalla Suomessa.
Maniken Suomen-viisumi tuntui minusta ihanalta joululahjalta. Hän oli harvinaisuus niin Sri Lankan Colombon kaupungin kansainvälisellä lentokentällä kuin vantaalaisen joulukuusikauppiaan asiakkaana.
Srilankalaisen yhteiskunnan asenteet sitoivat Maniken kotimaahansa ja tekivät matkustamisesta vaikeaa. Koska Manike oli eronnut nainen, yhteiskunta piti häntä epäilyttävänä ihmisenä. Naisena hän ei saisi matkustaa yksin, ja eronneena naisena häntä pidetään siveettömään käytökseen taipuvaisena.
Suomeen lähtiessään Manike kertoikin omaa perhettään lukuun ottamatta kaikille lähtevänsä matkaan miehen kanssa. Muuten hänestä leviäisi keksittyjä asioita työpaikalla. Siksi Manike esiintyy myös tässä jutussa pelkällä lempinimellään.
Manike tulee hyvätuloisesta perheestä ja asuu vanhempiensa luona tunnin matkan päässä Colombosta. Hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat molemmat lähteneet opintojen perässä Australiaan. Sisarusparven vanhin veli asuu Sri Lankassa perheensä kanssa.
Myös Manike unelmoi Australiaan muuttamisesta, mutta hän ei voi tehdä sitä ennen kuin on mennyt naimisiin. Yksinäistä naista ei päästetä lähtemään, sillä hänen ei uskota pärjäävän.
”Haluaisin mennä vaikka minne, mutta ainoa este ovat vanhempani. He ajattelevat, että tarvitsen jonkun, joka huolehtii minusta.”
Sri Lankassa on olemassa kahdenlaisia avioliittoja: ehdotettuja liittoja ja rakkausavioliittoja. Maniken nuorempi veli meni naimisiin monen vuoden rakkaussuhteen jälkeen. Sisar joutui kokemaan ehdotetun liiton varjopuolet.
Vielä vuonna 2011 Manike oli naimisissa ja asui aviomiehensä perheen luona. Hänen häitään oli odotettu kuin kuuta nousevaa.
Aviomies löytyi lehti-ilmoituksen avulla, mikä on Sri Lankassa yleinen käytäntö. Vanhemmat olivat yhteydessä miehen vanhempiin, ennustaja totesi nuorten horoskoopit toisilleen sopiviksi, ja he vaihtoivat kuvia sähköpostitse.
Tällainen käytäntö on Sri Lankassa yleinen. Lapsiin kohdistuu suuri paine miellyttää vanhempiaan, ja he saattavat tämän vuoksi naida ihmisen, jonka kanssa eivät haluaisi elää.
Manike tapasi miehensä ensimmäisen kerran ostoskeskuksessa. Tämän jälkeen he jatkoivat tapailua kahdeksan kuukauden ajan kodin ulkopuolella.
Yhtenä päivänä mies soitti Manikelle ja kysyi, eikö jo olisi häiden aika.
”Olin rakastunut ja hän oli todella hyvä. Hän huolehti minusta, joten innostuin asiasta.”
Manike sai myöhemmin selville, että miehen vanhemmat painostivat perheen ainoaa poikaa naimisiin.
Ensimmäistä hääpäivää vietettiin kesäkuussa 2011 ja parin päivän päästä toista, kuten sinhalalaisissa häissä on tapana.
Sinhalalais-buddhalaisessa perinteessä morsiamen vanhemmat kustantavat ensimmäisen hääpäivän.
Morsian pukeutuu valkoiseen juhlasariin ja hääyönä pariskunta viettää ensimmäisen yhteisen yönsä.
Toisena hääpäivänä morsiamella on punainen juhlasari neitsyyden menettämisen eli veren vuotamisen merkiksi. Sulhasen äiti tarkistaa pariskunnan lakanan aamulla hääyön jäljiltä. Sen avulla todistetaan neitsyys. Jos selviäisi, että morsian ei ole ollut neitsyt, tulisi sulhasen perheen peruuttaa häät pikapuoliin.
Maniken anoppi ei tarkastanut lakanoita, koska luotti nuorten hoitavan asian itse.
Toinen hääpäivä vietetään normaalisti sulhasen kotona. Se on nimeltään ”homecoming”, koska häiden jälkeen morsian muuttaa miehen perheeseen.
”Ennen en ollut nukkunut yötäkään kotini ulkopuolella ilman vanhempiani. Oli vaikeaa sopeutua uuteen ympäristöön”, Manike kertoo.
Perheellä oli palvelija, joten Manike ei joutunut tekemään kotitöitä ja sai jatkaa työtään kodin ulkopuolella. Pariskunta sai yhden huoneen miehen vanhempien talosta.
”Joka viikonloppu sain mennä vanhempieni luokse, mistä minulle tuli aina hyvä olo. Vanhemmillani oli minua ikävä ja minulla myös heitä.“
Manike käy töissä suuressa srilankalaisessa pankissa, Colombon keskustassa. Aamuviideltä hän pukee sarin päälleen vajaassa viidessä minuutissa ja sommittelee käsiinsä, kaulaansa ja korviinsa väreihin sopivat korut.
Sari on srilankalaisen naisen asu, kankaanpala, joka taitellaan päälle hakaneulojen avulla. Kaikissa valtion viroissa naiset käyttävät sareja. Maniken lempisarit ovat ”Kandyan sarees”, jotka laitetaan päälle eri tavalla kuin perinteinen sari: niissä vatsa peittyy enemmän.
Lapsuudessaan Manike opiskeli tyttökoulussa. Koulun jälkeen hän kävi maksullisilla lisätunneilla, jotka kestivät iltaan saakka.
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan Manike pääsi pankkiin töihin. Työn ohessa hän opiskeli viikonloppukurssilla pankki- ja rahoitusalaa.
Juna töihin lähtee aamukuudelta ja Manike palaa iltaseitsemän jälkeen kotiin. Hän peseytyy ja viettää aikaa tietokoneella, elokuvia katsellen tai musiikkia kuunnellen. Hän ei poistu kotoa yksin pimeän tullen. Vanhempien kanssa hän saattaa käydä lähitemppelissä tai rannalla.
Nykyisin viikonloput ovat vapaa-aikaa, vaikka hän joskus tekeekin ylitöitä lauantaisin. Työpaikka on hänelle myös oivallinen tilaisuus kodin ulkopuolisiin sosiaalisiin kontakteihin.
Kolme kuukautta häiden jälkeen pariskunnalle ja heidän perheidensä välille tuli riita. Maniken aviomies uskoi vaimon ja hänen perheensä valehdelleen raha-asioista. Suurin ongelma oli siinä, että Manike oli tehnyt päätöksiä omin päin, kysymättä lupaa mieheltään.
Manike puolusti vanhempiaan viimeiseen asti.
”Tunsin, että aviomieheni ei ollut enää onnellinen kanssani, emmekä olleet rehellisiä toisillemme. Jopa hänen vanhempansa kävivät salaisia keskusteluja. Tunsin, kuinka perhe ei ollut tyytyväinen minuun. Yritin olla kaikesta huolimatta onnellinen”, Manike kertoo.
Kaksi kuukautta myöhemmin pariskunta alkoi taas riidellä asiasta Maniken vanhempien luona.
”Riitelimme, kunnes aviomieheni poistui. Tämän jälkeen vanhempammekin riitelivät ja minä sain luvan jäädä lapsuudenkotiini.”
Tapahtumasta alkoi eroprosessi, joka ei ollut helppo. Sri Lankassa vain harvat avioliitot päättyvät eroon.
Maniken vanhemmat olivat ymmärtäväisiä. Heillä oli taloudellista pääomaa, joten asia vietiin oikeuteen. Eroprosessi oli uuvuttava Manikelle ja perheelle, sillä lopullista päätöstä odotettiin parin vuoden ajan. Manike oli välitilassa: paperilla naimisissa, mutta käytännössä naimaton. Tilanteesta johtuen hän ei voinut mennä uusiin naimisiin.
Marraskuussa 2013 Maniken avioero viimein hyväksyttiin. Hän oli siis paperilla vapaa avioliitosta, mutta yhteiskunnan silmissä ei. Nyt Manikella oli uusi, näkymätön leima otsassaan: eronnut.
”Tällä hetkellä olen ei-hyväksytty ihminen tässä yhteiskunnassa, koska olen eronnut. Leima lähtee vasta, kun menen uusiin naimisiin”, Manike kertoo.
Olen tuntenut Maniken vuodesta 2012. Helmikuussa 2014 käyn vierailemassa hänen luonaan Sri Lankassa. Hänen elämänsä näyttää ja tuntuu samalta, vain ero on saatu päätökseen.
Nuori nainen on rauhallinen. Niinäkin hetkinä, kun Manike ei hymyile, sisäinen tasapaino huokuu hänestä. Hänen pikimustat, pitkät hiuksensa ulottuvat polvitaipeisiin asti. Niitä hän huoltaa huolella, pelkästään kampaamiseen kuluu lähes tunti päivittäin.
Vaikka yhteiskunta on leimannut Maniken, hän ei tuomitse ketään, edes itseään. Hän tietää, ettei ole tehnyt mitään väärää.
Manike kertoo buddhalaisuuden antavan hänelle toivoa elämään.
”Uskontoni mukaan ihminen saa hyvää, jos antaa hyvää muille. Uskontoni on tukenut minua eroprosessissa ja antanut minulle voimaa kohdata ongelmani hyvällä tavalla ja pysyä tolallani.”
Helmikuisena iltana kävelemme Maniken ja hänen isänsä kanssa lähitemppeliin. Päämunkki jututtaa Manikea jostain selvästi tärkeästä asiasta. Myöhemmin minulle selviää, että munkki kehotti Manikea menemään uusiin naimisiin mahdollisimman pian.
Tasapainottelu yhteiskunnan, perheen odotusten sekä oman ajatusmaailman välillä on nuorelle naiselle kuormittavaa. Manikella on tarve puhua asiasta ihmiselle, joka ymmärtää häntä. Kotimaassaan hänellä ei ole yhtään ystävää, jolle hän uskaltaisi kertoa todellisista ajatuksistaan ja elämänfilosofiastaan.
Manike ei haluaisi enää välittää, mitä muut hänestä puhuvat ja ajattelevat. Ainoat ihmiset, joiden mielipide ja onni ratkaisevat, ovat vanhemmat. Äidilleen Manike puhuu kaikesta, ja äiti auttaa tytärtään jaksamaan vaikeassa tilanteessa.
Manikella on kaunis tapa luottaa tulevaisuuteen. Hänessä on voima, joka kantaa pitkälle. Hänessä on rohkeus, jota monella srilankalaisella naisella ei ole.
Palaamme temppelistä ja sattumalta ilta-aterian ääressä tapahtuu jotain merkittävää. Manike keskustelee vanhempiensa kanssa ja ymmärrän, että kyse on tyttären naimisiinmenosta. Aihe on ollut käsittelyssä eropäätöksestä asti, se tuntuu olevan vanhempien jokapäiväinen huoli.
Maniken äiti tulee pöydän ääreen kahden lappusen kanssa. Manikella on pieni virne kasvoillaan. Hän toteaa rauhallisena, että vanhemmat ovat löytäneet lehti-ilmoituksesta seitsemän vuotta vanhemman, eronneen miehen, jonka vanhempiin he ovat olleet yhteydessä.
Heidän horoskooppiensakin yhteensopivuus on jo testattu, se näkyy pöydällä lojuvasta paperista.
Manike uskoo horoskoopin voimaan. Ehkä mies saattaisikin sopia hänelle.
Avioliittoehdotus on ensimmäinen, jonka vanhemmat tekevät Manikelle eron jälkeen.
Puhumme englantia sen verran nopeasti, etteivät vanhemmat ymmärrä. Manike toteaa asian, jonka olen kuullut hänen suustaan lukemattomia kertoja:
”Luuletko, että tekisin saman virheen toisen kerran? En mene kenenkään tuntemattoman kanssa naimisiin, jos en halua. Ainoa vaihtoehtoni on olla rauhallinen, koska minun on tuettava vanhempieni tapaa käyttäytyä. Ajattelen silti hiljaa mielessäni, että minä viimeisen päätöksen loppujen lopuksi teen. Vanhempani eivät tiedä minun ajattelevan näin.“
Manike kertoo, että on paljon miehiä, jotka menevät naimisiin välittämättä naisesta pätkääkään. Vain rahalla tuntuu olevan väliä.
”He ajattelevat, että tämä on tapa, jolla yhteiskunta hyväksyy häät ja heitä kunnioitetaan.”
Kysyn Manikelta, eikö vanhempien painostus suututa häntä. Hän sanoo ymmärtävänsä.
”Tarvitsen miehen, jotta voin elää täällä. Vanhempani vanhenevat, he eivät jaksa ja voi huolehtia minusta ikuisesti. Sri Lanka ei ole Suomi, ystävä rakas.”
Vanhempien tilanne onkin kinkkinen: Tytär olisi saatava naimisiin mahdollisimman pian, eronneelle naiselle ”sopii” vain eronnut mies eikä tytär halua naimisiin kenen tahansa kanssa. Manikella ei ole mahdollisuutta tavata aviomiesehdokasta lähes missään työpaikkansa ulkopuolella, koska hän poistuu kotoa vain vanhempiensa kanssa.
”Vaikka rakastuisinkin johonkin mieheen, hän ei voi naida minua, koska olen eronnut”, Manike toteaa.
Illallispyödässä Maniken isä ihmettelee, miksi nauramme avioliittoasialle. Hän kysyy, enkö voisi etsiä Manikelle sopivaa aviomiestä suomalaisen lehden sivuilta.
Jos Manike jää naimattomaksi, yhteiskunnalla on selitys valmiina. Hän on seksille omistautunut nainen, joka ei halua sitoutua parisuhteeseen eikä ole valmis rajoittamaan seksuaalista kanssakäymistään yhteen ihmiseen.
”En ole kovin kysytty nainen tässä yhteiskunnassa eroni takia. Yhteiskunta muodostaa eronneista henkilöistä pahan kuvan. He ovat epäonnistuneet elämässään, koska eivät ole kyenneet ylittämään ongelmiaan.“
Lopulta Maniken äiti pyytää tytärtään soittamaan sulhasehdokkaan sisarelle. Manike astelee saman tien kotipuhelimen ääreen, nappaa luurin ja soittaa. Puhelu kestää pari minuuttia ja sisko pyytää Manikea lähettämään numeronsa ja kuvan itsestään. Manike lähettää hääkuvansa.
Parin päivän päästä Maniken puhelin piippaa viestin merkiksi. Hän kihertelee ja arvaan, että kyseessä oli miehen kuva. Tyynesti hän toteaa, ettei miehen ulkonäkö miellytä häntä. Hetken mietittyään Manike kuitenkin päätyy siihen, että olisi jopa valmis tapaamaan miehen, jos heidän vanhempansa sitä vaativat.
”Ongelmani on, että en osaa lukea miesten mieltä. Mitä on heidän sisällään? Näen vain sen, miten he käyttäytyvät. Minusta tuntuu kuin miehillä olisi päällä naamari, jonka takana olevaa mieltä ja sydäntä on vaikea lukea.”
Suomen-lomallaan Manike näki erilaisen tavan elää, mennä naimisiin sekä elää avioliiton ulkopuolisissa suhteissa. Tiivis kontakti kahden nuoren suomalaisnaisen kanssa on avartanut hänen ymmärrystään naisena olemisesta ja toimimisesta.
”Länsimaisessa kulttuurissa ei ole eroja naisten ja miesten välillä: heillä on samat oikeudet ja he voivat tehdä samoja asioita. Vanhemmat eivät sotkeudu lastensa elämään ja ihmiset saavat itse päättää asioistaan.“
Manike ei tiedä, kenen kanssa menee naimisiin – vai meneekö ollenkaan. Hän ei tiedä, missä asuu mahdollisten häidensä jälkeen. Tulevaisuuteen vaikuttaa myös se, että Maniken tulee huolehtia vanhemmistaan näiden ikääntyessä, koska veljistä kukaan ei asu samassa kaupungissa.
”On vaikeaa luottaa kehenkään mieheen kokemukseni jälkeen. Haluaisin viettää elämäni jonkun kanssa, joka huolehtii ja välittää minusta eikä halua riidellä kanssani. Haluan lapsia ja elää onnellisena. Uskon kohtaloon, joten ehkä löydän tällaisen henkilön vielä joskus – tai sitten en. Mielestäni voin olla hyvä vaimo. En ole sellainen ihminen, joka pelaa muiden elämillä. Olen rakastava ja huolehtiva, tekisin parhaani.”
Manike ei ole vaipunut epätoivoon. Hän huokuu rakkautta, välittämistä ja hellyyttä. Toivon hänen pitävän päänsä ja ymmärtävän, että hänellä on oikeus olla juuri sellainen kuin haluaa ja olla ylpeä siitä.
”Voit katsoa vaikka kaupan hyllyltä, ei siellä ole pakettia, jossa lukee onni. Sellainen on vain sydämessäsi.”