Sotši, Venäjän kesäpääkaupunki. 

Kaupunki, jonka vaakunaa koristaa aurinko, vesisade ja palmu. Lomakohde, jonka ilmasto on keväällä leuto, ellei jopa lämmin. Sotši, jonne Venäjän johto lobbasi talviurheilun suurjuhlan, vaikka tapahtuman mukaisten fasiliteettien rakentaminen täytyi aloittaa lähes tyhjästä. Vuoden 2014 talviolympialaisten kisapaikka on kohtuullisen absurdi valinta tapahtumalle.

Julkisesti kisapaikan valintaa enemmän on kuitenkin puhuttanut isäntämaa Venäjän ihmisoikeustilanne: pitkään jatkuneet, vähintäänkin kyseenalaiset, toimenpiteet lehdistön sananvapautta kohtaan, kriittistä järjestötoimintaa rajoittavan kansalaisjärjestölain sekä ”homopropaganda”-lain voimaan astuminen ja viimeisimpänä ympäristöaktivistien näyttävät vangitsemiset sekä PR-for-dummies -ohjekirjan mukaiset vapauttamiset.

 

Ihmisoikeudet ja olympialaiset nousivat otsikoihin viimeksi Pekingin olympialaisten aikaan. Silloin käytiin vilkasta keskustelua mahdollisista boikoteista ja niiden vaikutuksista. Tuolloin kampanjoitiin lähinnä inhimillisempien työolojen puolesta, jolloin kisamaan tai sen tuotteiden boikottia ei suositeltu, sillä sen vaikutukset olisivat saattaneet olla tavoitteen kannalta päinvastaisia. Sotšin kisojen suhteen tilanne on toinen – ainakin osittain.

Poliittisesta eliitistä kutsusta ovat jo kieltäytyneet esimerkiksi presidentit François Hollande, Joachim Gauck ja Barack Obama.

Vain presidentti Obama ei ole virallisesti ilmoittanut boikotoivansa kisoja Venäjän ihmisoikeustilanteen perusteella, mutta Yhdysvaltain delegaatio kisoissa on selkeä viesti isäntämaalle – kisoihin kun lähtee kolme ex-ammattiurheilijaa, jotka kaikki ovat julkisesti homoseksuaaleja ja tehneet töitä seksuaalisen tasa-arvon edistämiseksi.

Me penkkiurheilijat voimme tyytyä boikotoimaan kisoja kotisohviltamme käsin, mutta todellinen vaikuttaminen on mahdollista lähinnä Suomen delegaation kautta. Uskaliaimmat voivat toki suunnitella kisamatkaa Pjotr Pavlenskin tapaan (taiteilija on kritisoinut kotimaataan muun muassa naulaamalla kivespussinsa Punaiseen toriin).

 

”Vaikka Suomen valtiojohto menee olympialaisiin olympiakomitean vieraana, eivät he ole puhtaasti kisaturisteja vaan heidän tulisi ottaa kantaa Kiinan ihmisoikeustilanteeseen”, muotoili Amnestyn maakohtaisen työn asiantuntija Meri Mäkihannu ennen Pekingin olympialaisia. Tuore ex-ulkoministeri Ilkka Kanerva totesi tuolloin, ettei urheilua ja politiikkaa tulisi sotkea keskenään. Paskapuhetta.

Urheilu on politiikkaa, olympialaiset erityisesti. Valtiojohdon poissaolo, jos ei koko kisoista, niin ainakin avajaisseremoniasta, olisi selkeä viesti. Siispä seuraan mielenkiinnolla Suomen johdon toimintaa, median uutisointia sekä tilanteen kehittymistä – mutta en kisoja.