Oppilaitospappi Kimmo Nieminen kulkee hetken autettavan rinnalla ja jättäytyy sitten pois.

Opinkivellä toimistoa pitävä pappi Kimmo Nieminen koodaa nettisivuja ja pohtii elämän tarkoitusta. Työssään hän ei halua käännyttää ihmisiä.

Aloitin Jyväskylän yliopiston oppilaitospappina vuonna 2007. Virka oli siinä maineessa, että siihen on vaikea päästä. Uskoin kuitenkin, että juuri minä voisin päästä tähän työhön. Ja onneksi pääsinkin.

Keski-Suomen alue on ollut aina minulle tuttu, sillä muutin Suolahteen kuukauden ikäisenä ja kävin siellä myös ala-asteen. Vanhempien mukana muutin sieltä pois, mutta naimisiin mentyäni palasin takaisin Jyväskylään. Opiskelut ja työt veivät kuitenkin meidät taas pois Keski-Suomesta.

 

Opiskeluhistoriani on mutkikas juttu ja minulla on takana aikamoinen kasa opintoja. Ehkä siksi ymmärrän myös minulle juttelemaan tulevien opiskelijoiden ajoittaisen turhautumisen opiskeluun. Opiskelin ensin tietojärjestelmätiedettä ja myöhemmin myös sosiologiaa. Kokeilin muitakin aineita, esimerkiksi filosofiaa ja myös teologiaa. Silloin kuitenkin tuntui, ettei se ollut minua varten ja palasin siksi sosiologian pariin. Opiskelin myös käsi- ja taideteollisessa korkeakoulussa muotoilua. Teatterikorkeaankin olisin halunnut, mutta sinne en päässyt.

Sitten tuli tunne, että nyt on pakko tehdä joku tutkinto valmiiksi ja tein sosiologian loppuun vuonna 1996. Työttömyyden kautta päädyin takaisin opiskelemaan teologiaa ja vuonna 2001 minut vihittiin papiksi Mikkelissä.

Olen halunnut oppilaitostyöstäni mahdollisimman ihmisläheistä. Työni on aika monipuolista, sillä tämä on sekä henkilökohtaista ihmisten tapaamista sekä yleistä kiertelyä kampuksella. Lisäksi toimin ryhmien apuna esimerkiksi tutorkoulutuksissa sekä YTHS:n ja Student Lifen apuna.

 

Opiskelijat käyttävät palveluitani enemmän kuin henkilökunta. Heitä on kaikista oppiaineista ja kaikenikäisiä. Monet heistä suhtautuvat kirkkoon myönteisesti, mutta niin sanottuja aktiiviuskovaisia on vähän. On tietysti myös niitä, jotka kertovat, etteivät ymmärrä, miksi puhuvat juuri papille. Täällä sillä ei kuitenkaan ole väliä enkä minä esimerkiksi kysy, onko joku kirkon jäsen vai ei.

Itse en tuo ihmisten kanssa keskustellessani esille uskoa. Minun hommani ei ole tuputtaa uskontoa vaan asioista keskustellaan niistä lähtökohdista, joista toinen haluaa. Käännyttäminen ei kuulu tähän hommaan ollenkaan, enkä pidä siitä kyllä yhtään muutenkaan. Minun mielestäni esimerkiksi hengellisyys on enemmänkin elämäniloa ja toivoa.

Se, että osaan päästää minulle juttelemaan tulevista ihmisistä irti, on osa keskustelijan ammattitaitoa. Pitää osata tulla ihmisen rinnalle hetkiksi kuuntelemaan jakamaan asioita ja sitten poistua reitiltä. En voi kotona miettiä, mitä sille yhdelle kuuluu, sillä minun murehtimiseni ei häntä auta. Minun täytyy luottaa, että elämä kantaa. Jokaisessa on voima kantaa itseään eteenpäin.