Miguel López tahtoo ärsyttää. Kuva: Jere Kyrö

Barcelonassa anarkistina riehunut ja Afganistanissa liftannut espanjan kielen yliopistonopettaja Miguel Ángel López yrittää ärsyttää ihmisiä, jotta nämä heräisivät eloon.

Oon hullu lattari Venezuelasta. Matkustin ja liftasin vaikka kuinka paljon nuorena, Amerikassa, Intiassa, Afganistanissa, ja juhlin… Nyt olen vanha pappa, 54-vuotias, joka kertoilee tarinoita.

Tapasin jyväskyläläisen naisen Nepalissa, Pokharassa, 70-luvun lopussa, ja menin hänen kanssaan naimisiin. Olemme tosin jo eronneet.

Kävin Suomessa ensimmäisen kerran vuoden 1979 lopussa.

Meille tuli lapsi, ja jäin koti-isäksi 80-luvun alussa. Mä olin kuitenkin luuseri koti-isä. En ollut juuri koskaan kotona, vaan muualla, kuten kirjastossa ja baarissa. Poikani oli tietysti mukanani, vaikka esimerkiksi kerran unohdin vauvanvaunut kirjastoon. Olen joskus vähän hajamielinen. Jos tuli hätätilanne, soitin vaimolleni, että tule hoitamaan.

Aloitin yliopiston Barcelonassa vasta 26-vuotiaana. Opiskelimme silloisen vaimoni kanssa, ja saimme kaksoset.

Kuuluin Barcelonassa anarkistiryhmään. Vastustimme kaikkea, järjestimme lakkoja. Espanjassa politiikka oli korruptoitunutta 80-luvulla, niin kuin nykyäänkin.

1990-luvun alusta Suomi on ollut kotimaani. Venezuelassa olen elänyt vain 18 vuotta elämästäni.

 

Opettaminen on minulle kuin terapiaa. Kun astun luokkaan, tulen iloiseksi, vaikka olisin ollut huonolla tuulella.

Olen työaddikti, ja minulle opettaminen on paras huume. Se on myös puhdistautumista: päästän itseni sisältä jotakin ulos. Sama kuin jos niistäisi nenänsä, kun se on täynnä räkää.

Kun tunti loppuu, haluan mielelläni olla hetken yksin.

Jyväskylän yliopiston sielu on hieno: täällä on “vibrations” (fiilikset, tärinät), niin kuin vanha hippi sanoisi.

Joskus nuoret vain eivät ole tarpeeksi aktiivisia.

 

Me latinalaisamerikkalaiset olemme poliittisia olentoja jo heti syntyessämme. Politiikka kuuluu elämäämme niin kuin suomalaisille sauna, salmiakki ja ruisleipä. Vastustus rikastuttaa elämää.

Olen ollut vuoden verran aktiivinen SKP:n jäsen. Ennen kuuluin keskustaan kahdeksan vuotta.

Keskustassa kiehtoi se, että se ajaa etua Kehä kolmosen ulkopuolelle.

Suomi on muuttunut aika paljon. Tarvitaan nykyistä radikaalimpi vasemmistolainen näkökulma.

Tykkään haasteista, ja kommunistina Suomessa oleminen on sellainen. Tiedän, että täällä kommunismi on joillekin historiallinen trauma. Mutta sä voit olla kommunisti ilman, että se liittyy suoranaisesti menneisiin tapahtumiin.

Ennen kaikkea parasta on, että ärsyttää ihmisiä. Pitää rapsuttaa ja kutittaa, jotta joku herää ja reagoi.

Poliittinen konsensus on suuri vale. Puolueet eivät voi olla aivan samaa mieltä, kun heidän pitäisi edustaa eri näkökulmia. Tehdyt päätökset saattavat olla väkivaltaisempia kuin huudot kadulla.

Ulkkarina voi kertoa mielipiteitään suomalaisia vapaammin – ilman, että ihmiset ottaa niitä pahasti. Voi laittaa kulttuurinsa ja temperamenttinsa syyksi.

 

Suomessa monet asiat toimivat tosi hyvin verrattuna muihin maihin. Silti täällä on hirveästi ihmisiä, jotka ovat syrjäytyneitä. Yliopistossa olemme omassa fiksussa kuplassamme. Pitää olla kiinnostunut myös toisista kuplista.

Huomasin, että kuplani ulkopuolella on maahanmuuttajia, joita lyödään kadulla. On ihmisiä, joita hävettää sanoa, että heillä ei ole rahaa ruokaan.

On ehkä riski olla kommunisti. Jotkut tuttuni kysyvät, ”miksi Miguel sinä”. He ovat muuttaneet suhtautumistaan minuun, ovat etäisempiä, niin kuin kommunismi olisi sairaus.

Arvaa, se on minulle sitä suurempi ilo.

Eurooppalaiset vasemmistolaiset ja kommunistit uskovat, että Hugo Chávez oli hyvä sosialisti tai kommunisti. Kieltämättä Chávez teki hyvää Venezuelalle. Ihmiset tajusivat, että heillä on oikeus taistella oikeuksistaan.

Ylistäjät eivät kuitenkaan näe hänen negatiivista puoltaan: hän oli sotilas. Valtion pääjohtajana ei mielestäni saa olla sotilastaustaista ihmistä.

Latinalaisamerikkalainen populisti saattoi samassa lauseessa sekoittaa kaiken, Mikki Hiiren, Jeesuksen ja Che Guevaran.

Kun vanhenee, sanotaan juurien tulevan entistä vahvemmin esille. Vaikka olen Suomen kansalainen, voihan se vielä olla, että haluan kuolla Venezuelassa.

En voi sanoa rakastavani yhtä maata koko pakettina, vaan esimerkiksi Goaa 70-luvulla, Barcelonaa yöllä, Jyväskylän kampusta, joka on oikeastaan koko kaupunki. Olen oppinut pitämään salmiakkia repussani.