Juhlapuheissa tiede pyrkii aina objektiivisuuteen, mutta jokainen yhdelläkin luennolla käynyt tietää, etteivät itse tieteentekijät sitä välttämättä ole. Asiaansa perehtyneillä tutkijoilla on asiastaan usein myös varsin perehtyneitä ja vahvoja mielipiteitä. Ne tuodaan myös ilmi – enemmän tai vähemmän peitellen.
Joskus koetellaan moraalikäsityksemme rajoja: esimerkiksi valtio-opin emeritusprofessori Tatu Vanhasen näkemykset kansojen älykkyyseroista ovat varsin katkeraa nieltävää.
Tämän lehden keskiaukeamalla kerrotaan Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen yliassistentista, joka vastoin yleistä konsensusta ei usko ilmastonmuutokseen. Vaikka ympäristötietoinen varmasti takeltelee ilmastoskeptikkoa kuunnellessaan, yliassistentti kertoo, ettei hänen näkemyksiään juuri luennoilla kyseenalaisteta.
On hankala sanoa, mikä opiskelijoiden kielenkannat sitoo: kyse voi olla älyllisestä laiskuudesta tai arvosanojen menettämisen pelosta. Luennoitsijan haastaminen olisi kuitenkin hyödyksi – myös oppimisen kannalta.
Yhdysvaltalaisen Modern Language Associationin entinen johtaja Gerald Graff kolumnoi syyskuun alussa New York Timesissa siitä, kuinka ”kaikille sopivan opetuksen” järjestäminen on mahdotonta. Sen sijaan opiskelijan tulisi kuunnella erityisen tarkkaan juuri niillä tunneilla, joissa näkemykset kalahtavat luennoitsijan kanssa vastakkain.
Oman mielipiteen verisen puolustamisen sijaan vastustajan argumentit tulisi kirjata paperille, analysoida ja tämän jälkeen antautua älylliseen keskusteluun.
Tieteen vapauden kannalta on elintärkeää, että yliopiston luennoitsijat saavat sanoa, mitä haluavat ja millä tavalla haluavat – olivat mielipiteet kuinka vastoin yleistä konsensusta tahansa. Opiskelijan vastuu on kuitenkin kyseenalaistaa kaikki sanottu, rakentavassa hengessä. Älä niele purematta.
Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi