Seitsemän vuotta sitten, kun olin juuri aloittanut opintoni Jyväskylässä, tapasin juhlissa niin kutsutun ännännen vuoden opiskelijan. Kohtaaminen oli niin merkittävä, että kirjoitin siitä päiväkirjaani. Lauseen perään oli lisätty huutomerkki.
Ällistelin asiaa tilaisuudessa myös ääneen. Ännäsvuotisella opiskelijalla kavereineen oli varmasti naurussa pitelemistä.
Kun uudet fuksit saapuvat syksyisin yliopistoon, meidän vanhempien asiaksi muodostuu päivitellä näiden nuoruutta ja naiiviutta suureen ääneen.
Fuksit ovat mielestämme jotenkin söpösti pihalla, kamalan nuoren näköisiä – ja ennen kaikkea viehättävän herkkäuskoisia.
”Mutta kyllä sun kirkasotsaisuutesi siitä vähenee”, me lohduttelemme ja naureskellemme selän takana, jos joku suhtautuu oppiaineeseensa, tulevaan ammattiinsa tai edes tentteihin lukemiseen mielestämme liian tosissaan.
Suomen ylioppilaskuntien liitto otti elokuun lopulla kantaa sen puolesta, että fuksiaisista unohdettaisiin tänä vuonna turha nöyryyttäminen: kaksimieliset leikit ja ”rivouksien huutaminen sukkahousut päässä” voivat olla osalle ahdistava kokemus. Rajujen tervetuloriittien listalta voisi poistaa kuitenkin myös vähättelevän suhtautumisen nuorempiaan kohtaan.
Lannistaminen ja kauhutarinat eivät palvele ketään. Sen sijaan ekavuotisen opiskelumotivaation ja idealismin tulisi muistuttaa meitä jääriä siitä, miltä tuntui aloittaa opinnot alalla, jonka jokaista oppituntia lukioaikana rakasti. Kyynisyys kaunistaa yhtä paljon kuin opiskeluaikana hankittu alkoholismi.
Keskinäinen kunnioitus tekee kampuksesta kaikille viihtyisämmän. Ymmärrystä vaaditaan tosin myös fukseilta: antakaa anteeksi meille ännänsille, sillä me emme tiedä itsekään, mitä me täällä vielä teemme.
Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi