”Joo on mulla semmonen kapula.”
Suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija Ilmar Grünthal ei ole juuri koskaan omistanut älypuhelinta.
Kuuluu määrätietoista näpyttelyä Nokian vanhan mallin numeronäppäinkenttään; Grünthal vastaa tekstiviestiin. Homma näyttää sujuvan mutkattoman nopeasti.
”Yläasteella säästin rahaa älypuhelinta varten. En ole varma tarkasta ajankohdasta tai kauanko se oli käytössäni. Muistan kuitenkin voimakkaan tunteen, että tämä ei ole minun juttuni.”
Grünthalista tuntui, että älypuhelimen käytön myötä hän joutui käyttämään teknologiaa liikaa.
Jyväskylän yliopiston Mediakieltäytyjät-hanke tutkii vapaaehtoista sosiaalisen median ja verkkoyhteisöjen ulkopuolelle jättäytymistä. Hankkeen tavoitteena on ymmärtää, miten sosiaalisen median ei-käyttäjät osallistuvat julkisiin elämänpiireihin ja kokevat vaikuttavansa yhteiskunnassa.
Yksi hankkeessa tutkituista ryhmistä on nuoret aikuiset, joista lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet ovat opiskelijoita. Hankkeen vetäjä, apulaisprofessori Karoliina Talvitie-Lamberg kertoo, että motiivit somettoman elämän takana ovat erilaisia. Toisille some ei ole ikinä noussut keskeiseksi asiaksi, toisilla on taas kyse selkeästi irrottautumisesta.
Hankkeen aineistoista löytyy älypuhelimettomia ihmisiä, joista useammalla syy älypuhelimettomuuteen kumpuaa siitä, etteivät he halua käyttää somea.
Kun ei ole älypuhelinta käytössä, se vähentää automaattisesti myös sosiaalisen median jatkuvaa läsnäoloa arjessa.
SOSIAALISESSA MEDIASSA korostuu elämän kiiltokuvamaisuus; hienoja hetkiä taltioidaan useammin kuin ikäviä. Grünthalin mielestä on hyvä, kun ei ole jatkuvaa vertaamisen foorumia koko ajan käden ulottuvilla.
”Kun viettää enemmän aikaa niin sanotussa elävässä elämässä ja vähemmän sovellusten parissa, elämä tuntuu mielenterveyden kannalta tasapainoisemmalta”, Grünthal kertoo.
Kapulapuhelinten oletetuksi käyttäjäryhmäksi mielletään usein vanhukset. Kun asetelma käännetään päälaelleen, voi se johtaa huvittaviin havaintoihin ja sattumuksiin.
Grünthalin isoäiti sai suvultaan viime kesänä syntymäpäivälahjaksi lomareissun Kööpenhaminaan. Matkaseuralaiseksi isoäidille valikoitui serkuskatraan nuorin, Ilmar Grünthal. Reilu kahdeksankymppisellä isoäidillä oli huomattavasti kehittyneempää teknologiaa reissussa mukana kuin päälle parikymppisellä lapsenlapsella. Jopa isoäidin vanhaksi käyvä iPad päihitti Grünthalin kapula-Nokian kaikilla mittareilla, joilla teknologista kehitystä voidaan mitata. iPadilla voi lukea uutisia, katsoa videoita, lukea e-kirjaa ja ottaa kuvia. Vanha Nokian 1100 ei pysty näistä mihinkään.
Kööpenhaminan majoituksessa iPadin netti ei pelannut tarpeeksi hyvin Whatsappin käyttöön, joten isoäiti keskittyi päivystämään sovellusta rakennuksen aulassa. Grünthal luki kärsivällisesti kirjaa isoäidin somettaessa vieressä.
Opiskelujen alussa Grünthalin puhelinlasku oli yhä ohjattu hänen äidilleen maksettavaksi. Eräänä päivänä puhelinoperaattorifirmasta soitettiin Grünthalin vanhempien kotiin. Puhelun aiheena oli, pitäisikö eräs vanha, halpa ja netitön liittymäsopimus sulkea. Sopimuksen poikkeavuuden takia operaattorifirma epäili liittymän kuuluvan jollekulle edesmenneelle vanhemmalle sukulaiselle.
”Älkää sulkeko. Se on poikani liittymä,” Grünthalin äiti vastasi.
TOINEN KAPULAPUHELIMEN käyttäjä on Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteitä opiskellut Joona Jokilampi. Nykyään Helsingin yliopistossa kirjallisuuden parissa ahertava Jokilampi luopui älypuhelimesta kokonaan vuonna 2022.
Ollessaan Japanissa vaihdossa hän kuitenkin näki kestävämpänä ratkaisuna ottaa älypuhelimen rajoitetusti käyttöön. Älypuhelin toimi sanakirjana sekä karttana. Näin ollen Jokilampi välttyi ostamasta useita eri paperikarttoja ja kirjoja.
”Japani on siitä erikoinen maa, että siellä pärjää varsin hyvin ilman älypuhelinta, jos tuntee paikat ja osaa kielen hyvin”, Jokilampi kertoo.
Selitys löytyy Japanin väestöpyramidista. Kolmasosa japanilaisista on yli 60-vuotiaita eivätkä monet vanhemmat ihmiset käytä moderneja älypuhelimia.
Jokilampi käyttää Japanista valomiekkavertausta. George Lucasin Star Wars -scifielokuvasarjassa jedien käyttämät lasermiekat ovat teknologisia ihmeitä, eikä ole mitään ymmärrettävää syytä, miksi tuolla teknologialla on päätetty valmistaa niinkin epäkäytännöllinen ase kuin miekka, vaikka samalla teknologialla olisi mahdollista tehdä paljon tehokkaampia aseita.
Japanilaisessa yhteiskunnassa käytetyt ratkaisut muistuttavat valomiekkaa. Japanissa useassa paikassa ei pysty maksamaan ostoksia kortilla, mutta kassatyöntekijällä on elektroninen kone, johon asiakas laittaa käteisen. Kone laskee oikean summan ja antaa vaihtorahan. Siinä esimerkki japanilaisesta valomiekasta.
Jokilampi selittää älypuhelimettomuuttaan lainaamalla 50-vuotiasta japanilaismiestä, joka ei ollut koskaan omistanut älypuhelinta: ”Aina ei jaksa olla tavoitettavissa, ja ihmiset toisinaan vituttaa.”
Kyseinen mies on suomen kielen opettaja, jonka assistenttina Jokilampi toimi Japanissa ollessaan. Ensimmäisen yhteisen opetuskerran jälkeen he suuntasivat ravintolaan, jossa menu oli qr-koodin päässä. Opettaja totesi, ettei hänellä ole älypuhelinta, jolla skannata koodi, mutta Jokilammelta varmaan nuorena ihmisenä löytyy. Jokilampi joutui sitten selittämään, ettei hänelläkään ole älypuhelinta käytössään.
Jokilampi on työskennellyt viestintäalalla, jonka kautta hän on tullut hyvinkin tietoiseksi somen koukuttamismekanismeista ja niistä aiheutuvasta mielenterveyden rapautumisesta. Hänelle itselleen syy älypuhelimesta luopumiseen nojaa kuitenkin enemmän verkosta irrottautumiseen ylipäätään.
”Kun älypuhelimet tekevät arjessa kaikista käytännön asioista niin naurettavan helppoja, se ohjaa ihmisiä opittuun avuttomuuteen.”
Jokilampi käyttää opitusta avuttomuudesta esimerkkinä vuosien takaista itseään: ”Kun olin menossa jonnekin, varmistin määränpään Google Mapsista seitsemän kertaa yhden korttelin aikana, vaikka tiesi varsin hyvin, missä se seuraava käännös on. Nyttemmin olen päässyt eroon tästä opitusta epävarmuudesta.”
MOBIILILAITTEITA voimakkaasti puskeva yhteiskunta ei tee älypuhelimetta elämisestä aina helppoa. Sekä Grünthal että Jokilampi ovat tottuneet opiskeluissaan siihen, että luennoitsija läväyttää luokan näytölle QR-koodin, jonka kautta pääsee esimerkiksi tekemään tehtävän tai osallistumaan äänestykseen, olettaen että kaikilla opiskelijoilla on älypuhelin koodin skannaamista varten. Siinä on sitten luotettava kavereiden jalomielisyyteen, että he jakavat linkin sähköpostin kautta.
Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymä (HSL), yritti keskittää vuodesta 2022 alkaen opiskelijaliput kokonaan mobiilisovellukseensa. Tämän myötä älypuhelimettomille opiskelijoille lippujen alennusten saamisesta tuli mahdotonta.
Loppuvuodesta 2022 Helsingin hallinto-oikeus kumosi HSL:n päätöksen laittomana. Hallinto-oikeuden päätöksessä huomautetaan, että HSL:n hallitus perusti päätöksensä ainoastaan Tilastokeskuksen dataan, jonka mukaan kaikilla opiskelijoilla oli käytössään älypuhelin vuonna 2020. Opiskelijajärjestöjä ei kuultu päätöksenteossa.
Japanista palatessaan Jokilampi matkusti junalla Helsingistä Tampereelle, opiskelijalipulla luonnollisesti. Hänellä oli mukanaan lukuvuositarraton suomalainen opiskelijakortti sekä englanninkielinen japanilainen opiskelijakortti selittämään puuttuvaa lukuvuositarraa. Nämä todisteet eivät riittäneet konduktöörille, vaan Jokilampi joutui ostamaan kokonaan uuden lipun.
”Tämän ongelman olisin voinut välttää sillä, että minulla olisi ollut älypuhelin, jossa olisi ollut sähköinen automaattisesti päivittyvä opiskelijakortti. Niin kyllähän se tietysti harmitti.”
Hetkittäisistä takaiskuista huolimatta Jokilampi näkee älypuhelimettomuuden hyötyjen olevan paljon suurempia kuin haitat.
MYÖS YLIOPISTON Office 365 -palvelun vaatima kaksivaiheinen tunnistautuminen on tuottanut älypuhelimettomalle Grünthalille hankaluuksia.
Aluksi kaksivaiheiseen tunnistautumiseen oli saatavilla työpöytäohjelma tietokoneelle, mutta juuri ennen Grünthalin gradun palautusta ohjelman tuki loppui, eikä sitä voinut enää käyttää.
”Selvittelin eri vaihtoehtoja, miten hoidan jatkossa kirjautumisen. Vaihtoehdoiksi jäivät mobiililaitteen hommaaminen tai turva-avaimen ostaminen”, turva-avaimeen lopulta päätynyt Grünthal kertoo.
Turva-avain laitetaan USB-liitännällä koneeseen kiinni. Laitteessa on myös sormenjälkitunnistin tunnistautumista varten, minkä lisäksi se kysyy vielä pin-koodia. Yliopisto ei osallistunut turva-avaimen korvaamiseen.
Grünthalille älypuhelinta paikkaavien laitteiden käyttö on tuttua. Hänellä on käytössään Nordean pieni tunnuslukulaite, koska hänellä ei ole mahdollisuutta käyttää Nordea ID -sovellusta, joka vaatii toimiakseen mobiililaitteen.
”Olen kerran nähnyt eräällä eläkeikäisellä herralla samanlaisen tunnuslukulaitteen. Tunsin heti suurta sielunveljeyttä”, Grünthal toteaa hymyillen.
VAIKKA OPISKELIJOIDEN keskeinen viestintä painottuukin mobiililaitteiden käyttöympäristöihin, ovat sekä Grünthal että Jokilampi pärjänneet hyvin ilman älypuhelimia.
”Vaikka en olekaan Whatsapp- tai somekanavilla, se ei tarkoita, että jäisin paitsi seuraelämästä. Menot voi sopia kasvotusten, tekstiviesteillä tai ihan vaan soittamalla”, Grünthal toteaa.
Jokilampi puolestaan käyttää tietokoneella Android-emulaattoria, jonka kautta pääsee myös käyttämään Whatsappia halutessaan: ”On näppärää olla vaikka eri harrastusporukoiden wappiryhmissä.”
Emulaattori kuitenkin rajaa Whatsappin käytön ainoastaan tietokoneelle, joten ihmiset tietävät, ettei Jokilampi ole koko aikaa tavoitettavissa sitä kautta.
Talvitie-Lambergin mukaan somettomuus ei näytä nuorten aikuisten aineiston perusteella johtavan ulkopuolisuuteen. Mediakieltäytyjät-hankkeeseen vastanneet nuoret aikuiset ovat aktiivisia, opiskeluissaan menestyviä ihmisiä, joilla on harrastuksia ja kavereita.
Vaikka tietoja ihmisten sosiaalisen median päivityksistä ei saa, muut sosiaaliset verkostot kompensoivat tämän puutteen.
Myös todella suuri osa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta kanssakäymisestä tapahtuu sosiaalisen median alustoilla. Monelle hankkeeseen vastanneelle some näyttäytyy pääasiallisen julkisena areenana, jonka kautta voi keskustella ja vaikuttaa asioihin. Monella somettomalla onkin ajatus, että jos he haluaisivat tuoda julki omia näkökantojaan ja käydä esimerkiksi poliittista keskustelua, heidän täytyisi mennä someen omasta elämäntavastaan joustaen. ”Tämä johtaa usein sellaiseen ’mä nyt elän vain tätä omaa yksityistä elämää’ -ajatukseen”, Talvitie-Lamberg kertoo somettomien vaikuttamishaasteista.
KYSYTTÄESSÄ, tuleeko koskaan tilanteita, joissa Grünthal kaipaisi älypuhelinta, suora vastaus on että ei tule: ”Olen jo niin tottunut kiertämään kaikki hankaluudet jotka tulevat tämän myötä.”
Ainoa tilanne, jonka Grünthal voisi veikata hänen nuorempaa minäänsä älypuhelimettomuudessa harmittaneen, on vieraassa paikassa suunnistaminen. Google Maps on tehnyt kulkemisesta tuntemattomissakin paikoissa äärettömän helppoa. Vieraaseen kaupunkiin mennessään Grünthal katsoo reitit ennakkoon valmiiksi ja kysyy eksyessään kanssakaduntallaajiltaan suuntaohjeita.
Valmista karttaa Grünthal käyttää matkustaessa hyvin harvoin: ”Yleensä piirrän uuden kaupungin pääkadut muistiin jollekin pienelle paperille, ja suunnistan sen mukaan.”
Niin ikään älypuhelimettomana elävän ja samaa kartanraapustelua harjoittavan Grünthalin veljen ystävä luonnehti tätä kerran käytännöstä kuultuaan ”solid sekopääksi”.
Älypuhelimetta kulkevat saavatkin monenmoisia reaktioita kanssaihmisiltään. Jokilammen mukaan yleisin reagointi kapulapuhelimeen on positiivinen, usein jopa ihaileva.
”Moni sanoo, että ovat itsekin miettineet älypuhelimesta luopumista.” Jokilampi on huomannut, että aihe selvästi puhuttelee yhä enemmän teknologia-ahdistuksesta kärsiviä nykyihmisiä.
Yleisimmät reagoijaryhmät Jokilammen mukaan ovat: ”Iloiset yllättyjät, oman teknologia-ahdistuksensa tiedostavat ja ’Mä en ikinä pystyis’-tyypit.”
”Itse tykkään eniten neljännestä ryhmästä, heistä jotka eivät reagoi siihen mitenkään”, Jokilampi huomauttaa.
Mediakieltäytyjät-hankkeen aineistossa löytyy toistuvana teemana syvä tyytyväisyys somettomuuteen.
Somen hylkäämisen myötä monet kokevat, että heillä on vihdoinkin aikaa. Aineistoista ei kuitenkaan nouse esiin mihin tämä löytynyt aika spesifisti käytetään. ”Helpotuksen tunne kohdistuu enemmänkin siihen, ettei heillä mene enää turhaa aikaa puhelimen selailuun”, apulaisprofessori Talvitie-Lamberg kertoo.
Jokilammen mukaan älypuhelimesta tekee ongelmallisen se, että se tunkeutuu kaikkiin tilanteisiin ja joka paikkaan: ”Jos vaikka kotona ottaa kirjan luettavaksi, monilla lienee niin, ettei kovin montaa sivua saa luettua ennen kuin kaivaa älypuhelimen keskeyttämään.”
Älypuhelin raivaa tiensä myös kodin ulkopuolelle. Vapaa-ajalla hengatessa ystävien kanssa, käydessä museossa, eri opiskelijatapahtumissa, kaikissa näissä älypuhelin on tuomassa mahdollisia keskeytyksiä muihin aktiviteetteihin.
Mediakieltäytyjät-hankkeessa on havaittu, linjassa muun digitaalisen irrottautumisen kanssa, että läsnäolon huomaaminen korostuu, kun ei ole jatkuvasti puhelimen äärellä.
”Ihmisten tavatessa toisiaan kasvotusten, he samalla vilkuilevat puhelinta. Kun sellaisessa tilanteessa on ihminen, joka ei käytä puhelinta yhtä intensiivisesti, hän kokee että on oikeasti läsnä kyseisessä hetkessä. Useat kertovat, että näissä hetkissä aktivoituvat selkeimmin oman irrottautumisen positiiviset ja hyvää mieltä tuottavat puolet”, Talvitie-Lamberg tiivistää tutkimuksessa esiin nousseita kertomuksia.
Julkisilla liikkuessa Grünthalille yleensä konkretisoituu selkeimmin ero itsensä ja älypuhelinta käyttävien ihmisten välillä. Kun koko muulla metrovaunullisella ihmisiä on puhelimet kourassa, Grünthal katsoo ikkunasta ulos ajattelematta mitään. ”Ärsykkeettömässä tilassa on mahdollista kokea positiivista tyhjyyden tunnetta.” ▬