Rehtori Keijo Hämäläisen muotokuva
Samuli Heimonen (2023)
Akryyli ja öljy kankaalle
Constantin, Seminarium
Jyväskylän yliopisto
Rehtorin tehtävään tiivistyy yliopiston ohittamaton ristiriita: hänen pitäisi samaan aikaan olla sekä vanhaa kumoava että luutuneita perinteitä säilyttävä voima. Ja kuten kaikissa perinteitä arvostavissa instituutioissa, on rehtorin viimeinen velvollisuus jähmettää itsensä tulevien polvien muistettavaksi.
Nyt paikkansa Seminarium-rakennuksen Constantin-salin seinältä on ottanut vuosina 2017–2023 Jyväskylän yliopiston rehtorina toiminut Keijo Hämäläinen (s. 1963). Hänen muotokuvansa on maalannut jyväskyläläinen kuvataiteilija Samuli Heimonen (s. 1975).
Siinä missä samaan saliin sijoitetut rehtoreiden Matti Mannisen (Olga Malytcheva, 2017), Antti Tanskasen (Timo Vuorikoski, 1996) ja Kalevi Heinilän (Jouko Nivarpää, 1993) olemuksen vanginnat tuntuvat harmaan ja ruskean sävyissään unohtaneen täydellisesti käsitteen ”väri” merkityksen, on teoksen lähin vertailukohta Marjatta Tapiolan ekspressionistisesti leiskuva rehtori Aino Sallisen muotokuva (2007). Heimonen tosin pysyttelee konventionaalisen, realismiin orientoituneen muotokuvamaalauksen kehyksessä, kuitenkin liittäen mukaan kevyen symbolistisia elementtejä.
TAUSTAKSI ON valikoitunut mikroskooppikuva jääkiteistä, viittaus materiaalifyysikko Hämäläisen tutkimuskohteeseen. Hallitseva väri sininen on maskuliiniseksi mielletty, ja siihen liitetään vakauden, tyyneyden ja rationaalisuuden kaltaisia ominaisuuksia. Kontrasti feminiinin oranssin läpitunkemaan Salliseen on selvä.
Hämäläisen mieltymyksiä tuntevat voivat kuitenkin kysyä, olisivatko kuhan suomut tai golfkentän nurmi olleet yhtä lailla sopiva valinta?
Modernille akateemiselle muotokuvalle näyttää olevan ominaista itse akateemisuuden ulkoisten tunnusmerkkien hylkääminen. Maalauksen Hämäläistä voisi erehtyä luulemaan toimitusjohtajaksi tai virkahenkilöksi. Rehtoreista vain Heinilä ja Sallinen kantavat kuvissaan rehtorin käätyä, ja Heinilä on ainoa, jolta löytyy sivistyksellinen viittaus pöydällä olevien kirjojen muodossa. Juuri oppineen luokan tunnusmerkit, kuten kirjoitukset, tutkimusvälineet, asut, iskulauseet ja instituutioiden tunnukset loistavat poissaolollaan. Ratkaisu tekee rehtoreista arkipäiväisiä hahmoja, mitä he ovatkin.
Mutta olisiko tässä ajassa radikaalimpaa jälleen ylevöittää tiedettä tekevä subjekti, tehdä näkyväksi sitä sivistyksen arvovaltaa ja vakavuutta, jota tutkintotehtaaksi muuttunut yliopisto on menettänyt? Näin rehtori voisi olla myös jotain muuta kuin hallinnollinen johtaja.
Kollegoistaan poiketen Hämäläisen katse ei ole katsojaan, vaan sivulle. Perinteisesti tämä tulkitaan visionäärisyyden ja määrätietoisuuden merkkinä, mutta Hämäläisen pää on kääntynyt vasemmalle, lineaarisessa aikakäsityksessä menneeseen.
Siellä siintävät saavutukset, Jyväskylän yliopiston tulevaisuus on toisaalla.