Ismo Puhakan mielestä uskonpuhdistus oli kova paukku, joka yhä vaikuttaa kulttuuriimme. Luterilaisuus nousi väitöskirjaankin. Suurten kysymysten pohtija on eniten elossa silloin, kun saa höpöttää tyttärensä uneen ja tehdä lauluja Muuan mies -bändilleen.
”Mä olen kasvanut Jyväskylässä ja käynyt koulut täällä. Mulla oli sellainen filosofian opettaja, joka kirjoitti liidulla seinään, kun taulu loppu. Kun seinä loppu, se kirjoitti lattiaan, kun oikein innostu. Se oli tosi persoona, todella kiinnostunut saksalaisista filosofeista kuten Hegelistä ja Marxista. Ja oli se yhteiskuntakriittinenkin.
Toinen hahmo oli oikein vanhan koulun uskonnonope, todella sivistynyt. Se tutustutti mut Lutheriin ja sen kysymyksiin. Ne oli kaksi hahmoa, jotka konkretisoivat sen, että tää ei ole paperia tai sanahelinää vaan totta. Jos haluaa ymmärtää mitä todellisuus on, täytyy kaivaa vähän syvemmältä.
Kyllä vanhemmatkin on aina kannustaneet ajattelemaan omilla aivoilla. Itselläni oli aluksi aika vahva marxilainen vaihe, joka ei ollut vanhempien ansiota eikä syytä, mutta ne laittoi mut jakamaan mainoksia jo pienenä. Siinä aloin miettiä, et miten tää homma toimii. Joulun aikaankin oli 14 erilaista neliväripaperilehteä. Niitä tuli omasta luukusta, ja niitä olin ite työntämässä muiden luukuista. Se tuntu niin turhalta. Sellaisia määriä paperia meni hukkaan. Mietin, mitä kaikkea muuta sille vois painaa: runoutta, filosofiaa tai taidetta. Raha vain tuntu pyörittävän tätä hommaa.
Väitöskirjani aihe oli aluksi kalvinismin vaikutus kartografiaan, mutta se siirtyi lähemmäs suomalaista kulttuurimaisemaa, historian tutkijan mielestä luterilaisuuteen. Luonnontiede lähti kehittymään 1500-luvulla kuin myös uskonpuhdistus. Sen ajan tiedemiehistä monet olivat pappeja tai teologeja. Miksi ne kiinnostuu luonnosta? Onko uskonpuhdistuksen ja luonnontieteen synnyllä jotain tekemistä keskenään? Keskiajan maailmassa oli ihmeitä ja pyhimyksiä. Pyhä oli ikään kuin kaikkialla ihmisten elämässä läsnä. Sitten tuli Luther ja vielä enemmän Calvin väittämään, ettemme voi tietää Jumalasta tässä maailmassa mitään. He miettivät, miten voimme saada siitä tietoa muulla tavalla kuin uskon kautta? Jos maailma on Jumalan luoma, voimme tutkia luonnon maailmaa ja saada tietoa välillisesti.
Mä ajattelen, ettei filosofiassa eikä meidän kulttuurissamme tänä päivänä ymmärretä, miten vahva paukku se uskonpuhdistus oli. Miten vahvasti joku luterilaisuus vieläkin vaikuttaa kulttuuriin. Jos kuuntelen Juice Leskisen tai Tuomari Nurmion tekstejä, huomaan, että ne liikkuu ihan samassa arvohorisontissa, vaikka miten yrittävät kääntää selkää ja tehdä pilkkaa papeista ja kirkosta. Ne on jossain meidän kulttuurisen tajunnan syvärakenteissa ne jutut, mitä silloin on syntynyt.
Pohjoisessa sanalla ja kuvalla on ylivalta ihmisen omaa järkeä ja ymmärrystä kohtaan. Meillä oli kauhea kasa matkalaukkuja, kun olin perheineni tulossa Firenzestä Jyväskylään lentäen. Kentällä oli matkalaukkukärry, ja silloin kolmevuotias tyttäreni ei jaksanut kävellä. Nostin tytön kärryjeni päälle. Kärryssä oli tarra, mikä kielsi, ettei tähän saa laittaa lapsia. Italiassa on sellainen mentaliteetti, että kaikki on kuitenkin viime kädessä mun vastuulla. Poliisit ja mummot vilkutteli, että hyvä meininki. Kun mentiin Alppien yli Frankfurtin lentokentälle, koitin samaa hommaa. Kamat kärryyn ja lapsi kyytiin. Jo kahen minuutin päästä joku täti tuli kiukkuisena osottaan, että etkö sää nää, tää on kielletty!
Sitten tulimme Suomeen, missä on oikeen hardcore-meininki. Lentokentälle on ne liukuhihnat, mistä matkalaukut tulee. Niiden viereen on maalattu keltainen viiva, jota ei saa ylittää. Mä mietin, että miks ihmiset tuijottaa mua. Huomasin, että mähän oon keltasen viivan väärällä puolella!
Tääl Pohjolassa on joku selittämätön ahdistus. Useat ihmiset tekee itsemurhan tai kuolee liikenneonnettomuudessa. Pelastaako jatkuva kontrolli tai turvaviivat? Onko me jo menty liian pitkälle?
Keväällä ilmestyi mun lorukirja, Hei, hommiin! Lorut ja riimit on henkireikä. Väitöskirjatyö on kovaa työtä. Kun menin Italiaan, huomasin, että siellä taso on kova. Piti tehdä paljon töitä, että pysyy kelkassa. Kun nukutti illalla lapsia, niille sai höpöttää jotain, riimitellä. Silloin olin, että ah!
En mä ite muista, että mulle ois lapsena kerrottu loruja, mutta kerran sain Tiitiäisen satupuun käsiini ja luin sitä lapsille. Kirja alkoi tuntua tosi tutulta. Mutsi kertoi, että mulle on luettu loruja hirveesti, samoin Uppo Nallea. Elina Karjalainen ja Kirsi Kunnas on mun alitajunnassa.
Betonimiehenäkin olen työskennellyt muun muassa Laukaan Betonilla. Se on rankkaa duunia, mutta viihdyin niissä hommissa tosi hyvin. Mikä sai palaaman takaisin yliopistomaailmaan oli se, että työpäivän jälkeen oli niin poikki. Mutta tehdasmiljöö ja kaikki ne loistavat tyypit. Tuntu, että siellä on paljon omaperäisempiä ja luovempia tyyppejä kuin akateemisessa maailmassa.
Ja sitten Muuan mies. Se syntyi, kun opiskelin taidehistoriaa ja kirjallisuutta. Rahat ei riittäneet ja piti mennä tehtaalle töihin. Olin ekat parit kesää Optirocilla Lohjalla. Eno oli siellä laitosmiehenä, ja mä asuin sen vinttikomerossa. Viikonloppuisin juotiin kossua, parannettiin maailmaa ja rämpytettiin kitaraa. Joskus pääsin käymään Keski-Suomessa runoilijakavereiden kanssa.
Runouden ja työmaailman välillä on joku jännite, joka alkoi kiinnostaa mua. Muuan mies syntyi hahmona, joka vois kävellä molemmissa maailmoissa. Tavallaan se oli ehkä suojakeino, jonka avulla pystyi tuntemaan itsensä kokonaiseksi tilanteessa, jossa haki paikkaansa.
Nyt Muuan mies on liikkunut rockimpaan suuntaan. Meillä on tosi kova bändi. Mua kiinnostas kehittää sitä bändihommaa. Jos oon ihan rehellinen, niin oon miettinyt, että kun saan väitöskirjan valmiiksi, voisin keskittyä niihin hommiin, runoiluunkin. Toi historian kysymysten pohtiminen on valtavan mielenkiintoista puuhaa, mutta kun saa loruilla ja tehdä lauluja, tuntee elävänsä.”
Elina Mäenpää
toimittaja@jyy.fi