VAIMEA JUMPUTUS kaikuu Jyväskylän Kauppakadulla. Haikea valssi. Rytmikäs tango. Kumea basson jyske. Ja laulu!
Mistä äänet ovat peräisin? Karaokeravintolasta tietysti.
”Mikä fiilis?” kysyy lauluvuoroon saapunut mies.
”Wuu-u!” pieni porukka esiintymislavan edessä vastaa.
On torstai, kello kahdeksan illalla. Jyväskylän Yläkaupungin Ale Pubiin on kokoontunut iso seurue, joka on täyttänyt karaokelaitteen laulujonon omilla toiveillaan.
Muut ravintolan asiakkaat, joita on vain muutama, eivät näytä olevan kiinnostuneita laulamisesta.
Kappale alkaa. ”I use to rule the World…”
Lavan eteen kokoontuneet taputtavat, ja osa alkaa laulaa kappaleen mukana.
”Seas would rise when I gave the word…”
SANA KARAOKE juontuu japanin kielen sanoista karappo okesutura eli tyhjä orkesteri.
Sen syntyyn ja kehitykseen ovat vaikuttaneet etenkin länsimainen viihdeteollisuus ja japanilaisen yhteiskunnan sosiaalisen kanssakäymisen tavat sekä teknologian kehittyminen.
Tiettävästi japanilainen ravintoloitsija Seiji Kawabata oli ensimmäinen, joka kokeili nauhurikaraokea. Hän soitti ravintolassaan 1960-luvulla nauhalta säestysmusiikkia ja heijasti laulujen sanat diaprojektorilla seinälle.
Vuosikymmentä myöhemmin kõbelainen muusikko ja keksijä Daisuke Inoue kehitti ensimmäisen kaupallisen karaokelaitteen. Se pohjautui amerikkalaisen autokasettisoittimen tekniikkaan. Laitteesta tuli menestys. Samalla vuosikymmenellä karaoke alkoi levitä muihin maihin.
Suomalaisten ensikosketus karaokeen tapahtui ruotsinlaivoilla jo 1980-luvulla. Karaoke rantautui maahan 1990-luvun alussa, kun monet ravintolat innostuivat kokeilemaan sitä.
Aluksi laulettiin suomeksi. Ensimmäinen suomenkielinen levy Finnkaraoke 1 ilmestyi lokakuussa 1991.
Saman vuoden heinäkuussa Oulussa avautui Karaoke Bar. Se oli ensimmäinen ravintola, jossa sai laulaa joka päivä.
Nykyään karaoke on paitsi lauluharrastus myös viihdeteollisuuden ala ja liiketoimintaa. Sitä harrastetaan kotona, musiikkifestivaaleilla ja muissa yleisötapahtumissa oheisohjelmana. Lajissa myös kilpaillaan.
Suosituinta karaoke on baareissa ja ravintoloissa.
Katarina Öhlberg ja Anne-Mari Lukkaroinen viettävät iltaa karaokebaarissa Jyväskylän Yläkaupungilla.
YLÄKAUPUNGILLA laulavan seurueen jäsenet kuuluvat LiKöör-kuoroon. Sen jäsenistö koostuu valtaosin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteiden opiskelijoista.
Käynnissä on sokkokaraoke. Osallistujat laittavat jonoon kappaleita, joiden laulajat arvotaan – tässä tapauksessa piposta nostettavilla nimilapuilla. Näin ei tule laulettua vain omia karaokebravuureja ja lauluseura vaihtuu.
Kuoronjohtaja Eevi Kortelainen ja liikuntatieteiden opiskelija Arto Koponen ovat ensimmäistä kertaa karaokeravintolassa sitten maaliskuun 2020, jolloin koronapandemia alkoi Suomessa.
”Karaokea on ollut ikävä”, Kortelainen sanoo.
Koposen mielestä parhaimpia karaokevetoja ovat ne, joihin yleisö lähtee mukaan. Joskus yhteislauluihin on yhdistynyt letkajenkka. Mikä sitten on itse karaokessa parasta?
”Yhteisöllisyys”, Koponen vastaa.
”Se yhdistää porukkaa.”
KARAOKEA lauletaan monista syistä. Toiset laulavat huvikseen, toiset saattavat tähdätä kilpailuihin.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Einari Paakkasen dokumenttielokuva Karaokeparatiisi (2022) piirsi karaokesta kuvaa tunteiden ilmaisun välineenä.
Karaokea hyödynnetään myös terapeuttisessa toiminnassa, koska se on helppokäyttöistä ja laulaminen usein rentouttaa.
Lisäksi laulaminen on monille tapa viettää aikaa ystävien kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Karaoke vetää puoleensa myös yksinäisiä ja ujoksi itsensä tuntevia.
Vuonna 2004 Ig Nobelin rauhanpalkinto-työryhmä myönsi palkinnon japanilaiselle modernin karaoken keksijänä pidetylle Daisuke Inouelle. Raati perusteli päätöstään sillä, että Inoue keksi tavan, jonka avulla ihmiset voivat opetella sietämään toisiaan.
TORSTAI-ILTANA ravintolassa on kaksi työntekijää. Tai no, toinen heistä, Sauli Niskanen, ei ole työvuorossa, mutta on silti paikalla, eikä voi olla auttamatta tiskin takana hääräävää kollegaansa karaokelaitteen pyörittämisessä ja juomien kaatamisessa.
”Parempi tulla tänne pyörimään kuin mennä kotiin.”
Niskanen on tehnyt karaokeisännän hommia baareissa kolme vuotta. Tai ollut ”joka paikan höylänä”, kuten hän itse muotoilee, sillä homma ei rajoitu vain laululaitteiston operoimiseen.
Toinen tiskin takana – virallisesti työvuorossa – oleva on Sara Niskanen. (He ovat Sauli Niskasen kanssa sisaruksia. He eivät tunnu pääsevän toisistaan eroon, sillä Ale Pub on heidän kolmas yhteinen työpaikkansa.)
Joissain paikoissa laulujonossa voi edetä maksamalla, kertoo Sara Niskanen. ”Ei täällä.”
Vuosien kokemuksella, mitä suomalaiset karaokessa laulavat?
”Yllättävän vähän kuulee Aikuista naista”, Sauli Niskanen sanoo.
”Onneksi.”
Karaokekliseeksi mielletty Paula Koivuniemen kappale ei löydy ainakaan suurten karaokepalveluiden Singan, Feelmentin tai Muvikan viime vuoden 20 suosituimman kappaleiden listoilta.
Sen sijaan Muvikan tilaston perusteella on yksi kappale, joka nousee kymmenen suosituimman listalle viikosta ja vuodesta toiseen. Se on Vesa-Matti Loirin Lapin kesä.
Eri palveluiden tilastojen mukaan Suomessa lauletaan paljon suomeksi – Helsingistä Rovaniemelle. Englannin tai muun kieliset kappaleet eivät hittikappaleiden listoilla juuri juhli.
Suosituimpien palveluiden hittikappaleiden listat ovat myös klassikkopainotteisia. Rauli Badding Somerjoen Paratiisi ja Olavi Virran Hopeinen kuu ovat takuuvarmoja karaokelauluja.
Toisinaan joku listahitti, tilastohäirikkö, sekoittaa suosituimpien laulujen listaa. Vuonna 2020 Singan lauletuimpien kappaleiden listalle tupsahti BEHM:n Hei rakas.
Sauli Niskasen mukaan tietyillä ravintolan asiakkailla on omat suosikkikappaleensa. Kun kanta-asiakas läväyttää saluunan oven auki, Niskanen miltei osaa laittaa tämän suosikin laulujonoon.
Sara Niskasen inhokkikaraokelauluveto on Veikko Lavin Silakka apajalla.
”Se jää aina soimaan päähän.”
Kollega on eri mieltä.
”Se on ihan hauska”, Sauli Niskanen sanoo.
Hän ei myönnä inhoavansa mitään yksittäistä kappaletta.
”Korvat suodattuvat töissä hyvin, kun pitää suorittaa. Aika huono päivä pitää olla, että laulaminen alkaa ärsyttää.”
Tosin kerran eräs asiakas lauloi Taiskan Mombasan niin hirveällä tavalla, että se muistuu mieleen vieläkin.
”Pelkkää mölinää. Eikä hän suostunut antamaan mikrofonia takaisin. Se oli oma moka, että päästin hänet vielä laulamaan. Kun ihminen humaltuu liikaa, rytmitaju häviää”, hän naurahtaa ja lisää sitten:
”Tällaista ei tapahdu usein.”
Volter Pietarinen ja Katarina Öhlberg laulamassa karaokea.
LAULAJIA KÄY Ale Pubissa laidasta laitaan.
”Paljon käy musaopiskelijoita”, Sauli Niskanen sanoo.
Ja muitakin opiskelijoita. He tekevät säännöllisesti, etenkin arkena ”yllätysryntäyksiä” ravintolaan. Kymmenet ihmiset täyttävät baarin, jossa hetkeä aiemmin saattoi olla vain muutama asiakas.
Laulavista opiskelijoista etenkin eteläeurooppalaiset vaihto-opiskelijat eroavat suomalaisista. He laulavat Niskasen mukaan selvinpäin.
Karaokeisäntänä toimiminen vaatii Niskasen mukaan pitkää pinnaa. Ja sitä, että jaksaa työskennellä myös päihtyneiden asiakkaiden kanssa.
”Kaikkeen tottuu. 5–6 vuotta sitten en olisi ikinä lähtenyt näihin hommiin.”
Kun baarimikko on ulkona tupakalla, laulavasta seurueesta osa painaa laitteistosta omatoimisesti seuraavan kappaleen.
Ilmoille kajahtaa Antti Tuiskun Keinutaan-kappaleen alkusoinnut. ”Aamu neljä eikä väsytä laita vielä yksi biisi soimaan…”
Ihmisiä tanssii esiintymislavan edessä. Kaikilla on hyvä fiilis. ♬♪
Jutussa on käytetty lähteenä Pirjo Kesselin teosta Karaoken ABC: Kun Suomi tarttui mikkiin (2007).