NAINEN istui olohuoneen sohvalla jalassaan lainatut kengät. Työhaastattelu oli sovittu Helsingin Munkkiniemeen, osoitteeseen Riihitie 20. Valkotiiliseen rakennukseen, vuonna 1936 valmistuneeseen.

Se oli kodin ja toimiston yhdistelmä. Pienessä ateljeessa työskenteli kymmenkunta arkkitehtia. Oli täyttä, pöytiä joka nurkassa.

Oli vuosi 1949. Nainen oli 26-vuotias, nimeltään Elsa Mäkiniemi. Hän oli syntynyt Kemissä ja opiskellut arkkitehtuuria Helsingin teknillisessä korkeakoulussa.

Hän aloitti työt Munkkiniemen arkkitehtitoimistossa vuonna 1949. Toimiston johtaja oli maineikas Alvar Aalto.

ALVAR AALTO (1898–1976) tunnetaan: kansallisesti ja kansainvälisesti arvostettu arkkitehti, muotoilija ja akateemikko. Yksi arkkitehtuurin modernismin merkkihenkilöistä. Nero ja suurmies.

Myös Aallon ensimmäinen vaimo, Aino Marsio-Aalto (1894–1949), on kuuluisa. Hän oli muotoilija, huonekalusuunnittelija ja arkkitehti, sekä yksi Artekin perustajista. Bölgeblick-lasiastiasto palkittiin Milanon triennaalissa vuonna 1936.

Sekä Alvar että Aino Aallosta on kirjoitettu teoksia ja tutkielmia. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto (2020) kertoo heidän rakkaustarinastaan ja ajattelustaan teostensa taustalla.

Mutta kuka oli Elsa Mäkiniemi, josta tuli myöhemmin Elissa Aalto? Hänen syntymästään tuli kuluneeksi marraskuussa 2022 sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Alvar Aalto -säätiö julkaisi Mia Hipelin toimittaman teoksen Arkkitehti Elissa Aalto, joka on ensimmäinen kokoava teos Elissa Aallon elämästä ja tuotannosta.

Alle 30-vuotias arkkitehti avioitui leskeksi jääneen 24 vuotta vanhemman Alvar Aallon kanssa pian tämän toimistoon tulonsa jälkeen. Toimistossa hän johti monia tärkeitä rakennushankkeita ja jatkoi Aallon kuoleman jälkeen tämän kesken jääneiden töiden suunnittelua.

Huolimatta työurastaan ja liitostaan Suomen tunnetuimman arkkitehdin kanssa Elissa Aalto on jäänyt laajalle yleisölle tuntemattomaksi. Mistä se johtuu?

Elissa ja Alvar Aalto aamiaisella 1960-luvulla. Kuva: Alvar Aalto -säätiö.

KESKIVIIKKONA 22. marraskuuta 1922 Kemissä oli lauhaa. Aamulla pikkupakkasta, päivällä lämpötila laski nollan tuntumaan. Heikkoa lumisadetta.

Esikoinen nimettiin Elsa Kaisa Mäkiniemeksi, ja perhepiirissä kutsuttiin myös Ekiksi.

Isä oli jääkärieversti, pitkäaikainen suojeluskunnan piiripäällikkö Johan August Mäkiniemi. Äiti Aino Maria (os. Kemppainen) oli aktiivinen yhdistystoiminnassa.

Perheeseen syntyi vielä kaksi tytärtä: Inkeri vuonna 1934, Sisko kuusi vuotta myöhemmin. Lapset osallistuivat isänmaallishenkiseen toimintaan pikkulottina.

Vuonna 1938 Rovaniemestä tuli Lapin läänin hallintokeskus. Mäkiniemet muuttivat suojeluskunnan piiriesikuntataloon, funkkistyyliseen Pohjolanlinnaan. Rakennus oli komea, ensimmäisiä keskuslämmityksellä varustettuja taloja Rovaniemellä.

Elsa Mäkiniemi luisteli talvisin, luki kirjoja, maalasi akvarelleja. Hän sai ylioppilaslakin vuonna 1941.

”En haluaisi kehuskella, mutta olin ensimmäinen Rovaniemellä, joka kirjoitti viisi ällää”, hän sanoi Kotiliedessä vuonna 1990.

SOTA-AIKA sitoi nuoria maanpuolustustehtäviin. Mäkiniemi kouluttautui viestintälotaksi ja työskenteli talvella 1942 Sallan sääasemalla.

Myöhemmin samana vuonna hän muutti Helsinkiin, pieneen asuntoon Töölön Tunturikadulle. Opinnot Helsingin teknillisessä korkeakoulussa alkoivat syksyllä.

Jälkeenpäin hän pohti, miksi arkkitehtuuri. Perhepiirissä ei ollut esikuvia.

”En minä paljon arkkitehdeistä tiennyt mitään, kun olen Lapista kotoisin. Siellä niitä ei joka oksalla istunut, mutta kuitenkin niin paljon, että kun isäni rakennutti toimistotaloa Rovaniemelle vuonna 1936, ja siinä todella oli arkkitehtikin mukana, niin silloin heräsi kiinnostus, että tämähän voisi olla oikein mukavaa.”

Oli myös käytännönläheisyys. Mäkiniemi ei halunnut lukea pelkkää teoriaa.

Sota-aikana opintosuunnitelmia ei voinut aina toteuttaa. Kun Hietalahden torin laidalla olevan korkeakoulun piirustussali tuhoutui pommituksissa, taideaineet siirrettiin Ateneumiin. Kirjaston tuhoutuessa arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoja ei saanut.

Mäkiniemen kurssilla oli kymmenen poikaa ja kymmenen tyttöä ”tasa-arvoisuusperiaatteen mukaisesti”.

Suomessa naiset saivat oikeuden opiskella teknillisillä aloilla varhain kansainvälisesti verrattuna. Ensimmäinen nainen valmistui arkkitehdiksi vuonna 1890. Silti varhaisten naisarkkitehtien töistä ei juuri löydy mainintoja. Kirjoitukset ja tutkimukset keskittyvät lähinnä pienen eliitin ja tunnettujen miesarkkitehtien suunnitteluihin. Kansalliset suurmiehet kohotettiin kansakuntamme keulakuviksi.

Mäkiniemen opintoihin kuului matematiikkaa, mekaniikkaa, kemiaa, rakennusaineoppia, taidehistoriaa, vesivärimaalausta.

Hän piirsi alastonmalleja, rakennuksia. Viiva oli herkkä.

Diplomityön aihe oli teatterikoulu Helsingin Kesäkadulla. Sali, harjoitustilat ja oppilaiden asunnot oli sijoitettu yhtenäiseen rakennuskompleksiin – ”tuommoista 40-luvun varmasti aika yksinkertaista ja selkeää arkkitehtuuria, ei kai siinä mitään, ei nyt kovin romanttista”. Arvosana: hyvä.

Hän sai arkkitehdin diplomin keväällä 1949. Työskenteli tilapäistöissä Elsi Borgin toimistossa – ”elämys…, vaikka piirsinkin vain komeroita” –, sitten Margareta Stigzeliuksella. Kun työt siellä loppuivat, hän haki Munkkiniemen Riihitien toimistoon suunnitteluavustajaksi.

ALVAR AALTO oli vasta palannut Yhdysvalloista. Toimistolla oli työn alla laajoja kilpailuehdotuksia, kuten Otaniemen teknillisen korkeakoulun asemakaava ja Kansaneläkelaitoksen päärakennus Helsinkiin, kun Aino Marsio-Aalto kuoli 13. tammikuuta 1949. Puolison, lastensa äidin ja pitkäaikaisen kollegan menetys oli järkytys. Läheisten mukaan Aallon käytös muuttui epätasapainoiseksi.

Tuolloin toimisto oli pieni ja toimi Aallon kodin yhteydessä. Maestro – kuten Aaltoa kutsuttiin – ei juuri kiinnittänyt huomiota vastapalkattuun nuoreen harjoittelijaan. Elsa Mäkiniemestä tuntui, että hän sai työt ikävimmästä päästä.

Huhtikuussa 1949 hän kirjoitti kummilleen Martta Mäkiniemelle: ”…Olen ainoa nainen siellä ja pojat tietenkin koettavat halveksia niitäkin pieniä avuja, mitä minulla on. Itse professori on ollut kuukauden Amerikassa, mutta pian hän kai tulee takaisin, ennen pääsiäistä ainakin.”

Töitä oli paljon, niitä tehtiin myös iltaisin ja öisin.

”Koko toimisto on vähän tylsä ja hengetön, kun master itse on poissa. Olin kotiin kirjoitellut niin paljon Aalto-tarinoita että äitiressukka luuli minun rakastuneen kunnioitettavaan ikään ehtineeseen chefiini, mutta Aallollahan on suurehko kasa inhimillisiä heikkouksia, joita ei voi aina ihailla; chefinä ja arkkitehtina en sen sijaan voi muuta kuin ihailla häntä. Niin että ero se on ihailulla ja ihailulla…”, Mäkiniemi kirjoitti kummilleen joulukuussa 1949.

Ensimmäinen suuri vastuutehtävä koitti pian. Pieneen keskisuomalaiseen teollisuuskylään Säynätsaloon rakennettiin kunnantaloa. Aallon toimisto oli voittanut kutsukilpailun ehdotuksellaan Curia. Pääpiirustukset valmistuivat maaliskuussa 1950.

Rakennus edusti punatiiliarkkitehtuuria. Linnamaisen rakennuksen keskelle oli suunniteltu korotettu sisäpiha.

Mäkiniemi nimitettiin johtavaksi arkkitehdiksi, joka vastasi suunnittelusta ja rakennusvalvonnasta. Vuosina 1950 ja 1951 hän kävi paikan päällä viitisentoista kertaa, välillä vietti pidempiä aikoja Säynätsalossa.

”Jos yritin lähteä kauniina kesäpäivänä uimaan, muurarit sanoivat ettei se sovi, koska työt keskeytyvät. Tiililimitysten kanssa oli oltava tarkkana”, hän sanoi Kotiliedessä 1990.

Rakennus vihittiin käyttöön 1952. Sitä pidetään yhtenä kauneimmista kunnantaloista Suomessa.

ALUKSI suhde oli salaisuus. Vuonna 1951 Mäkiniemi matkusti junalla kolmannessa luokassa Italiaan, opintomatkalle. Alvar Aalto lensi perässä.

Aallon elämänkerturi, ystävä Göran Schildtin mukaan Aallon ”tervehtyminen oli selvästi yhteydessä nuoreen Mäkiniemeen, joka suhtautui maailmaan hyvin uteliaasti.”

”… se elämänmyönteisyys, se ilo jota Aalto tunsi elämän seikkailun edessä ja joka oli hänen persoonallisuutensa olennaisia piirteitä, kukoisti […]. Yhdessäolo heidän kanssaan oli ainaista juhlaa, jota Alvarin kujeet ja Elissan hersyvä nauru ryydittivät.”

Lokakuun 4. päivänä 1952 Helsingin pormestari W. Henriksson vihki maistraatissa Hugo Alvar Henrik Aallon ja Elsa Kaisa Mäkiniemen aviopariksi. Liiton myötä Elsasta tuli Elissa Aalto, miehensä toiveesta.

He matkustivat paljon, erityisesti Italiassa. Espanjassa, Pohjois-Afrikassa, Roomassa, Ranskassa.

”[T]apasimme silloin eri puolilla maailmaa mielenkiintoisia ihmisiä, esimerkiksi Sveitsissä oli monta ystävää. Aino Aallon ystävät hyväksyivät minutkin”, Elissa Aalto sanoi Suomen Kuvalehdessä 1986.

”Ehkäpä minusta tykättiin siksi että ajateltiin: hyvä kun joku hoiti häntä.”

He hankkivat myös suuren tontin Muuratsalon saaresta. Päijänteen rannalla sijaitsevaa, 1950-luvun alussa rakennettua kesäasuntoa kutsuttiin Koetaloksi. Siellä Alvar ja Elissa Aalto tekivät mitä halusivat.

Elissa Aalto Muuratsalon koetalon patiolla. Valokuva: Alvar Aalto -säätiö. / Muuratsalon koetalo. Valokuva: Oona Komonen.

ALVAR AALTO ei selitellyt piirustuksiaan, ajatus piti lukea kuvasta. Perusratkaisunsa jälkeen hän ei puuttunut toimistolla työpiirustusvaiheeseen.

Piirtämistä tuntui riittävän Elissa Aallon mielestä yhden rakennuksen ajan loputtomasti.

”Eikä meistä kukaan jäänyt osattomaksi! Yhdestä rakennuksesta tehtiin tuhatkin piirustusta.”

Kun edettiin yksityiskohtiin, Alvar Aalto tarttui niihin niin rakennuksen sisä- kuin ulkopuolisissa ratkaisuissa.

Piirustuksiin painettiin arkkitehtitoimistoille tyypillisesti toimiston johtajan eli Alvar Aallon nimikirjoitus tai toimiston leima, vaikka toteutukseen osallistui useita.

Työn alla oli jatkuvasti arkkitehtikilpailuja sekä mittavia toimeksiantoja kotimaassa ja ulkomailla.

Elissa Aallon osuus Ranskassa sijaitsevan Maison Louis Carrén huvilahankkeen toteutuksen valvojana 1950-luvun loppupuolella oli merkittävä.

”Nämä Pariisin matkat olivat ylellisiä. Louis Carré omisti taidegallerian, hän oli hyvin varakas mies. Asuimme aina hienossa hotellissa ja Rolls Royce odotti meitä ulkopuolella”, Elissa Aalto muisteli 1990.

Hän johti myös Jyväskylän Seminaarinmäen yliopiston rakennusprojektia sekä osallistui miehensä rinnalla Tanskan Aalborgin taidemuseokilpailuun 1950-luvulla ja Reykjavikin Pohjolan talon suunnitteluun.

Elissa ja Alvar Aalto Maison Louis Carrén rakennustyömaalla Ranskassa vuonna 1958. Kuva: Alvar Aalto -säätiö.

HUOMIOTA maailmalla tuli.

Milanolainen sanomalehti Corriere della Sera otsikoi 7. tammikuuta 1962: Elissa Aalto del marito é il dolce simbolo della Finlandia.

Aviomiehensä kumppani Elissa Aalto on Suomen suloinen symboli. Lehti jatkoi: Missään muussa maassa naiset eivät tee niin paljon töitä ja pidä niin paljon komentoa.

Vuonna 1981 American Institute of Architects myönsi hänelle kunniajäsenyyden.

Elissa Aalto kielsi laatimasta luetteloa maailmalla henkilökohtaisesti saamistaan kunnianosoituksista.

Toimiston töiden lisäksi hän teki myös itsenäistä suunnittelua. Piirsi omakotitaloja Keravalle, Turkuun, Seinäjoelle, Siuntioon.

Loma-asuntoja esimerkiksi sisarilleen Pohjois-Suomeen.

Yksityiskoti Villa Hauta-aho rakennettiin Seinäjoelle 1982. Selkeälinjainen talo, korkeat huoneet. Pihan puolella katossa lippa.

Merkittävin oma suunnitelma oli SOS-Lapsikylä Espoon Laajalahteen 1960-luvulla. Kokonaisuus koostui rivitaloista, yhteistaloista ja muista asunnoista.

Alvar Aalto ei pitänyt siitä, että vaimo teki omia suunnitelmia kenties siksi, että toimiston työt olivat suuritöisiä. Elissa Aalto piti kuitenkin suunnitelmiaan merkkinä itsenäisyydestä.

Artekin tuotantoon päätyivät puolestaan geometriset puuvillakankaat H55, Patio ja Pisa.

Elissa Aalto. SOS-lapsikylä, Espoo (1966−70). Asunto sisältä. Kuva: Maija Holma, Alvar Aalto -säätiö. / Elissa Aalto, painokangas H55. Kuva: Artekin kokoelma, Alvar Aalto -säätiö. / Alvar Aallon arkkitehtitoimiston työntekijät ryhmäkuvassa ateljeessa 1950-luvun lopulla. Valokuva Heikki Havas, Alvar Aalto -säätiö.

VANHEMMITEN miehestä tuli vaativampi.

Kun sisar Inkeri oli vieraillut Aalloilla, Aino Mäkiniemi kirjoitti tyttärelleen 18. maaliskuuta 1959: ”Yhtä ja toista hauskaa se Inki vilautti seurustelustanne teidän perheessä. Taisi olla käynnissä sellainen punaviinisesonki. […] Pääasiahan kuitenkin on, että Sinä jaksat olla rauhallinen ja ymmärtäväinen Alvarin toilauksiin.”

Elissa Aallon mukaan Alvar ei ollut ”niitä huomaavaisimpia aviomiehiä”.

”Mutta ei sitä yksityispuolta niin hirveästi ajattele. Kun se elämä oli aina vaan sitä työtä ja siksi tavallaan rasittavaa. Mutta työ oli mielenkiintoista”, hän sanoi 1986.

Viimeisinä vuosinaan Alvar Aalto kärsi unettomuudesta. Ystäväpiiri oli pieni.

Hän kuitenkin työskenteli, lähti vähän matkan päässä kotoaan sijaitsevaan vuonna 1955 valmistuneeseen toimistoon Munkkiniemen Tiilimäelle, jossa viipyi neljästä viiteen tuntia päivässä. Elämä päättyi 78-vuotiaana toukokuussa 1976.

Aallon kuollessa toimisto ei ollut yhtä suuri kuin parhaina päivinä. Enimmillään työntekijöitä oli 35–40 kuten 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, jolloin piirrettiin muun muassa Helsingin keskustaa. Kuollessa arkkitehtejä oli vajaa parikymmentä.

Elissa Aalto oli 54 vuotta. Hänestä oli tullut toimiston osakas jo 1958. Piti päättää, mitä seuraavaksi. Sulkeako ja jakaa työt muille vai jatkaako itse? Työntekijät kannustivat jälkimmäiseen.

Nimi vaihtui: Alvar Aalto & Co.


Elissa Aalto Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co.n työntekijöiden ympäröimänä Tiilimäessä keväällä 1986. Kuva: Alvar Aalto -säätiö. / Elissa Aalto (1922–1994). Kuva: Michele Merckling, Alvar Aalto -säätiö. 

TOIMISTO jatkoi loppuun keskeneräiset työt. Ristinkirkko Lahdessa, Riolan kirkko Italiassa.

Seinäjoen kaupunginteatteri ja Rovaniemen kaupungintalo täydensivät jo aiemmin Alvar Aallon suunnittelemia kaupunkikeskuksia.

Elissa Aalto vei loppuun jo 1960-luvulla kaavaillun Jyväskylän teatterirakennuksen. Hänen osuutensa siihen, että Saksan Essenin oopperatalo vihdoin rakennettiin, oli ratkaiseva.

”Olen ollut hirveän onnellinen siitä, että toimisto on olemassa. Minustakin tuli työnarkomaani. Mitä muuta olisin Aallon kuoleman jälkeen tehnyt?” Elissa Aalto sanoi vuonna 1986.

”Mutta vaikeinta tässä on tietenkin työn laadun säilyttäminen.”

”Etten ihan häpäisisi häntä!”

Hän sanoi, ettei ole Alvar Aalto.

”Ei tässä yritetäkään kilpailla. Työkokemusta kyllä on, kun on aina tässä ollut.”

Toimiston työn alla olleet rakennukset oli aloitettu Alvar Aallon eläessä. Ne nimettiin hänen mukaansa.

Keskeneräisten töiden loppuunsaattamisen lisäksi keskeiseksi tehtäväksi nousi Aallon perinnön vaaliminen. Elissa Aaltoa pyydettiin usein puhumaan seminaareihin, symposiumeihin, maailmaa kiertävien Aalto-näyttelyiden avajaisiin.

Se menetteli, tavallaan. Mutta välillä hän tunsi itsensä museonhoitajaksi. Toimistolle soiteltiin jatkuvasti, pyydettiin materiaalia milloin mihinkin.

”Hauskempi minusta olisi olla arkkitehti.”

Toimiston viimeisiä töitä oli Venäjälle jäänyt Viipurin kirjasto. Vuonna 1935 valmistunut funkkisrakennus oli rapistunut. Viipurin kaupunki pyysi 1990-luvun alussa Aallon toimiston apua korjausten suunnitteluun. Elissa Aalto perusti kirjaston restaurointitoimikunnan.

Kun ympäristöministeri myönsi korjaukseen rahoitusta 1991, hän liikuttui ilosta. Kirjastoa korjattiin pala palalta, rahoituksen mukaan. Sitä tuli myös Venäjältä ja muualta maailmalta. Korjaus valmistui 2013.

Elissa Aalto ei nähnyt lopputulosta. Hän kuoli 12. huhtikuuta 1994 Helsingissä.

Kuoleman jälkeen Aallon toimisto lopetettiin. Ei ollut luontaisia jatkajia, eikä post-Aallon tuotanto tuntunut harkitulta.

Testamentissaan Elissa Aalto lahjoitti Muuratsalon Koetalon Alvar Aalto -museolle, joka yhdistettiin myöhemmin säätiöön.

OLISIKO Elissa Aallosta tullut erilainen arkkitehti ilman miestään? Hän epäili.

”En ollut tarpeeksi itsenäinen”, hän sanoi 1986. ”Muotokysymyksissä [Alvar] oli niin varma, että oli vaikea protestoida. Hänen selvään näkemykseensä ei voinut sanoa mitään.”

Muut arkkitehdit eivät tehneet vaikutusta.

He matkustivat yhdessä paljon, näkivät valtavasti arkkitehtuuria. Eivät koskaan keskustelleet rakennuksen tyylistä vaan enemmänkin rakennusratkaisuista.

Elissa Aalto tunsi ja käytti Aallon metodia, siinä hän oli taitava.

”Minulla ei ollut suurta tarvetta muuttaa mieheni suunnittelua. Samalla, en voisi tehdä samaa, mitä Aalto on tehnyt. Tavallaan vain kasvoin hyväksymään asian.”

Hän jäi tai jättäytyi itse nimekkäässä toimistossa mieluummin taustavaikuttajaksi, osaksi kokonaisuutta.

Silti hän oli arkkitehti suurimman osan elämästään. Merkittävä tekijä. ▬

Jutussa on käytetty lähteenä teoksia Alvar Aalto -säätiö: Arkkitehti Elissa Aalto (2022), Petri Laaksonen: Alvar Aallon jalanjäljillä (2020), Esa Laaksonen: Alvar Aalto – Arkkitehdin vuosikymmenet (2018), Göran Schildt: Alvar Aalto – elämä (2007), Louna Lahti: Ex intimo (1997), Asko Salokorpi: Arkkitehdiksi sodan varjossa (1997), sekä artikkeleita Veera Kinnunen: Oma pöytä kainalossa (2013), Renja Suominen-Kokkonen: Alvar Aallon arkkitehtuurin ”kotielämä” (teoksessa Alvar Aalto: Muotoilija, filosofi, 2004), Maarit Huovinen: Arkkitehti Elissa Aalto elämästään: Paljon hyviä hetkiä, vaikka joskus vähän itketti (Kotiliesi 1990), Leena Maunula: Arkkitehti Elissa Aalto – Yhteistyön kumppani ja Suomen lähettiläs (Helsingin Sanomat 1994), ja Riitta Pyysalo: Elissa Aalto: ”Etten ihan häpäisi häntä” (Suomen Kuvalehti 1986).

Elissa ja Alvar Aalto 1960-luvulla. Kuva: Eva ja Pertti Ingervo / Alvar Aalto -säätiö.