Heinäkuun kahdeksantena päivänä Turun Ruissalossa odotetusti räjähti. Juhlavuottaan viettävä perinteikäs rockfestivaali Ruisrock järjestettiin jo 40. kerran Turun merellisissä maisemissa, ja varsinkin tottuneemman festarikansan positiiviseksi yllätykseksi sää helli Ruissaloa koko viikonlopun ajan.
Vaikka Ruisrockin perjantai on perinteisesti koostunut raskaamman rockin edustajista, tämän vuoden yllätysidea indierock- ja punkvaltaisesta perjantaitarjoilusta oli onnistunut veto; perjantai kokosi Ruissaloon yhteensä 24 000 hengen yleisön. Perinteisintä punkkia tarjoilivat muun muassa Nekromantix ja Lama, räyhäkkäästi ja jokseenkin päissään, mutta hyväntuulisella meiningillä. Popahtavampaa valtavirtapunkia taas tarjoili yhdysvaltalainen Paramore. Varsinkin nuoremman polven hullaantuneena poukkoileva yleisö oli täysin myyty, mikä ei ollut ainakaan vähiten energisen ja hyväntuulisen räväkän solisti Hayley Williamsin ansiota.
Alkuillasta syviä melodioita tarjoilleen Hurtsin siirappista esitystä ei pelastanut edes bändin sinänsä kaunis musiikki. Kun bändin solisti Theo Hutchcraft kääriytyi Suomen lippuun ja viskoi tunteettoman tottuneesti ohimennen ruusuja yleisön sekaan heittäen joka väliin ”Minä rakastan sinua, Suomi” -lausahduksiaan, myötähäpeän tunteet imelien suosionkalastuksien vuoksi nousivat jo lähelle maksimaalista huippuaan.
Festivaalin aloituspäivän näyttävimmän ja yleisömäärältään suurimman shown tarjosi brittiläinen elektronisen punkin veteraaniyhtye The Prodigy. Keikka osoitti, että vanha bändi jaksaa yhä rähjätä kiitettävästi. Bändi tarjoili hurmoksessa vellovalle yleisölle pääasiassa suurimpia hittejään kuten Firestarter, Breathe, Smack My Bitch Up ja Voodoo People, mutta myös muutamia uudempia tuotoksiaan. Kun Maxim käski yleisön painua kyyryyn, koko yleisöhän myös painui kyyryyn. Miehen huutaessa ”Smack my bitch up!” maa kirjaimellisesti tärisi, kun monituhatpäinen yleisö puhkesi poukkoilemaan hullaantuneena bändin suurhitin tahtiin.Fanien harmiksi äänentoisto ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Muhkeat saundit, keulakuvien laulu ja terävätkin biitit soseutuivat harmillisella tavalla yhdeksi puuroksi, mitä ilmeisesti yritettiin epäonnistuneesti korjata volyymin nostolla. Siitä huolimatta, että bändin nuoruusvuosien terävin ärhäkkyys olikin hieman laantunut eikä äänentoisto ollut parhaimmillaan, yksi asia ei jäänyt epäselväksi: yleisö rakastaa The Prodigya yhä.
Festivaali sujui iloisissa ja kohtuullisen rauhallisissa merkeissä, ja tapahtumasta jäi hyvä maku suuhun. Yleiset järjestelyt herättivät kuitenkin väkisinkin kysymyksiä. Onko esimerkiksi ainoa mahdollinen vaihtoehto alueelle saapumiseksi kävelyttää festarikansaa viitisen kilometriä Turun satamasta festivaalialueelle? Lipunvaihtopisteessä puolestaan odottelivat samoissa, pitkissä jonoissa niin yleisö, vipit kuin median edustajatkin – pahimmillaan tuntikausia, jolloin odotetut artistit jäivät monelta näkemättä. Lisäksi median toimintaa oli vaikeutettu festivaalipassien rajallisella määrällä. Myös Jyväskylän Ylioppilaslehti sai näin ollen tyytyä toteuttamaan kuvareportaasinsa kamerakännykällä.
Teksti: Henna Kaarakainen
Kuvat: Johannes Kaarakainen