Tärkeintä on vapaus

Hardcore-punkbändin Kohu-63:n laulaja Arto ”Lättä” Hyytiäinen on kapinoinut viidellä eri vuosikymmenellä. Mies on 49-vuotias punkkari Tampereen Hervannasta eikä muuksi muutu. Lättä on selvinnyt ”Teddyjen” väkivaltaisuuksista 70-luvulla, lusinut taposta 80-luvulla ja tehnyt konkurssin 90-luvulla. Hän ei harmittele menneitä, eikä hänen kapinansa lopu ennen kuin mullan alla.

”Punk merkitsee mulle vapautta. Se on vapautumista aivopesusta ja sitä, että voi elää niin kuin haluaa. Alun perin punk-liikkeessä ja elämäntyylissä minua alkoi kiinnostaa musiikki. Ennen vuotta 1976 en kuunnellut ollenkaan musiikkia, kunnes kuulin Ramonesia. Siitä se innostus sitten lähti.
Punkkarina olo 70-luvun Suomessa oli välillä suoraan sanottuna helvettiä. Silloin joutui vähän katselemaan ympärilleen. Väkivalta oli suorastaan käsin kosketeltavaa. Kaikki olivat varautuneet siihen ja kaikilla oli aina jotain aseita mukana. Ne oli sitä rockabilly-osastoa, kenen kanssa ei tultu toimeen.

Aika monta matsia jouduttiin kadulla niiden kanssa ottamaan. Mutta se meni Tampereelta aika nopeasti ohi, kun perustettiin se eka punk-klubi Safety Pins, jossa oli sitten isompia Rockabilly-ukkoja järjestysmiehinä. Nokialla ei tykätty meistä eikä varsinkaan Helsingissä. Se viha oli jotain käsittämätöntä.
Kerrankin oltiin kirjaston puistossa Tampereella ryyppäämässä. Sitten joku huus mulle, että tuon näköset pitäs tappaa! Mää sitten menin ja kysyin, et mitä vittua sää jätkä huutelet siinä. Se olikin joku palolaitoksen porukka odottelemassa bussia. Ne oli menossa johonkin saunailtaan. Tuli otettua niiltä turpaan ihan kunnolla. Ne repi puolet mun pitkästä tukasta pois, ja heräsin myöhemmin poliisiauton takapenkiltä käsiraudoissa. Semmosta aikaa se oli. Mutta ei väkivalta kuulu punkkiin, vaikka itseään pitää saada kyllä puolustaa.
Minä en silloin tehnyt mitään töitä. Sain isältä pienen perinnön ja elelin sillä. Se tuli kyllä sitten juotuakin pois. Asustelin veljen luona ja hengailin aika paljon treenikämpillä ja kaupungilla. En viitsinyt liiemmin kouluja käydä. Ammattikoulu jäi kesken. Ei suoraan sanottuna kiinnostanut mikään vitun koneistajalinja.

Sittenhän ne bändihommatkin meni jäihin vähäksi aikaa, kun jouduin kiven sisään. Se homma meni niin, että siinä oli yks entinen hyvä frendi, ihan hullu mies Hervannasta. Meillä meni jotenkin sukset ristiin, ja vuoden kesti sitä vihanpitoa. Sain siltä jatkuvasti pataan, ja kaverit joutuivat pelastamaan, ettei se päässyt tekemään mitään.
Kerran se sitten hyökkäsi kaupungilla mun kimppuun. En muista tilannetta, kun kännissä olin. Olin sitten lyönyt sitä kerran veittellä, ja siihen se loppu. Taposta tuli tuomio. Se kyllä kaduttaa, kun en pidä itteäni mitenkään väkivaltaisena ihmisenä. Mutta kun huomaa itte tehneensä tommosta, on se hirveää. Se vaan käy niin äkkiä. Sen kanssa tässä nyt joutuu kuitenkin elämään, enkä voi sille enää mitään.

Vankilassa olin viisi ja puoli vuotta. Elämä on aivan erilaista siellä, päivästä päivään samaa. Ensimmäiset kolme vuotta tein mato-onkia. Niitä, mitä saa ostaa huolto-asemilta. Laitoin siimaan koukun, painon ja kohon ja rullasin sen siiman siihen. En ole sen jälkeen käynyt mato-ongella.
Maailma kyllä muuttui vankila-aikoina helkutisti. Se oli ihan eri maailma mihin tulin sieltä takasin. Sää elät siellä yhtä päivää ja jäät siihen, mitä siviilissä olit. Ajat muuttuu, vaikka itse et sitä huomaakaan.
Vankila on aika skitsofreeninen paikka. Jos siellä tulee jotain erimielisyyksiä, niin ei voi vaan häippästä. Että jos teet tai puhut jotain, niin se tulee joka päivä ja joka tunti vastaan siellä.

Teinhän minä siellä vankilalehteä ja sitten me tehtiin naistenvankilaan tunnin ohjelmaa kaseteille. Mutta se oli semmosta sensuroitua hommaa, niin se ei oikein kiinnostanut. Mää kyllä sain sinne oman radiolähettimen sisään, kun ne ei siellä vankilassa ymmärtäneet, että se oli radiolähetin. Teinkin sitten omaa ohjelmaa, pidin merirosvoradiota. Vangeilla oli radiot, ja ne tiesi, mihin aikaan tulee ohjelmaa. En jäänyt kiinnikään ja jätin sen sitten perinnöksi jollekin vangille sinne. Olihan meillä bändejäkin, punkkia yritettiin soittaa ja käytiin myös keikkailemassa vankiloissa.

Nykyään mää painan paitoja ja teen pientä julkaisutoimintaa. Kaikki, mitä teen, liittyy jollain tavalla musiikkiin. Musiikki on aina ollut se juttu. Ja se tee-se-itse -meininki.
Kaikkea mitä kutsutaan punkiksi, en mene kyllä alleviivaamaan ollenkaan, kun tehdään musiikkia rahasta ja silleen. On niitä kyllä hyviäkin bändejä nykyään.
Sitä tee-se-itse –meininkiä kuvaa hyvin se, kun oltiin kerran New Yorkissa soittamassa eikä meillä ollut rumpuja. Jengi katto vähän ihmeissään, kun me rakennettiin roskapöntöistä, kattiloista, grillin kansista ja ämpäreistä rummut sinne. Eihän me nyt perkele mennä toiselta puolelta maailmaa sinne soittamaan ja jätetä soittamatta, jos ei meillä ole rumpuja.

Mun motto on, että koita pysyä rehellisenä itsellesi. Älä kuseta ittees, koska et sää ketään muutakaan voi kusettaa, ja jos oot kusipää, niin oot kusipää, rehellisesti sekin.
Mutta joo, punk on elämäntapa, eikä musta miksikään perheenisäks ole, en mää ole kasvanut vielä aikuiseksi. Tämä on mun juttu ja mää teen tätä niin kauan kun jaksan. Ei mulla ole sitäkään vastaan mitään, että joku työntää mut rullatuolilla lavalle. En mää tätä koskaan rahasta tekisi, määhän joutuisin laulamaan jotain paskaa. Jotain Popedan veivaa veivaa taikinaa -juttua tuolla.
Laulaminen on mulle eräänlaista terapiaa. Tää maailma on niin paska paikka ja sen voi unohtaa hetkeksi, kun saa huutaa silloin tällöin mikkiin.”

Olli-Pekka Paajanen