KAMERA OLI länsisaksalainen, vuosikymmeniä vanha, valmistettu 1960-luvun alussa.

Sen omisti alun perin Ville Larkkosen isoisä, jolta Voigtländer Vitomatic II päätyi hänen lapselleen.

Lukioikäisenä Larkkonen oli kuvannut digipokkarilla. Mutta vuonna 2011 vanhempien luona oleva vanha kamera ja filmikuvaaminen kiinnostivat.

Ensimmäiselle rullalle tallentui kuvia Jyväskylästä. Ystävistä anniskeluravintola Ruman edustalla, ja Lounaispuistosta.

Jotain maagista siinä oli.

KYMMENEN VUOTTA myöhemmin: Larkkonen omistaa seitsemän kameraa. Hän kuvaa filmikameralla, pääosin. Vain harvoin digillä.

Keväällä 2019 Larkkonen opiskeli Pietarissa. Kämppäkaveri omisti neuvostoliittolaisen Smena-8M-kameran. Vuosina 1970–1995 valmistettu malli on kenties maailman historian tuotetuin 35mm:n filmin kamera. Niitä löytyy Venäjältä edelleen.

Nykyisin kameraa pidetään leluna. Se ei ole teknologialtaan korkeatasoinen. Lähinnä halpa muovilaatikko, täysin manuaalinen. Kuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Mutta sellaisen Larkkonen halusi, ja osti parilla eurolla. Ennen kaikkea kamerassa kiehtoi mahdollisuus ottaa tuplavalotuskuvia.

”Se on ollut selkein tyylin muutos viimeisten vuosien aikana.”

Hän kuvaa Smena-8M:lla eniten, sekä itäsaksalaisella Zeiss Ikonin vieterikamera Erconalla.

Kuvatessa kiehtovat eniten rakennetut maisemat. Kaupunki ja sen kadut, sekä urbaanisuus. Hän haluaisi kuvata enemmän ihmisiä.

”Se vaatii erilaista röyhkeyttä.”

Kuukaudessa menee yksi filmirulla, vähintään. Kuvissa näkyy arkipäiväinen elämä. Ja arvaamattomuus. Uusista paikoista löytyy loputtomasti mahdollisuuksia.

”Periaatteessa mikä vaan voi olla kuvaamisen arvoista. Ei tarvitse olla suurta ajatusta taustalla.”

Nykyisin älypuhelimella tai digikameralla samasta tilanteesta voi ottaa lukuisia kuvia. Niin filmilläkin, mutta se maksaa. Jokaisella kuvalla on hintansa. Yleensä Larkkonen ottaa muutamia kuvia toivoen parasta. Tuloksen näkee parin viikon päästä. Filmille kuvaaminen tuntuu Larkkosesta todellisemmalta kuin älypuhelin tai digikamera. Siinä on jotain mystistä, omituistakin.

”Muoviselle laitteelle näytetään varovasti valoa ja katsotaan, mitä tapahtuu.”

Kuva on todiste ajasta, hetkestä juuri silloin.

Koetusta muistosta.


Kesäkuun 2021 lopussa ympäristöliike Elokapina osoitti mieltään Helsingissä. Liike toivoi muun muassa hallituksen julistavan Suomeen ilmastohätätilan. ”Mielenosoituksien välissä elokapinalliset lauloivat ja tanssivat Senaatintorilla.”


Filmikuvaaminen on Larkkoselle eräänlaista muistelmien tekoa. Kuviin tallentuu tunteita ja kokemuksia. Hän kuvasi purjeveneen Suomenlinnassa kesällä. ”Meri sekoittuu taivaaseen ja maa mereen.”


Kesällä Suvilahdessa järjestettiin reivejä, jotka jatkuivat aamuun saakka. Kuva on heinäkuulta. ”Ihmiset olivat onnellisia ja ilmassa oli ääneen sanomattomana syvä tietoisuus pimenevistä öistä”, Larkkonen sanoo.


Tuplavalotuskuviin tiivistyy Larkkoselle ominainen tyyli. Hän kuvasi elokuun alussa erilaisia tyylejä sekoittavan rytmimusiikkiyhtyeen Plutonium 74:n keikalla Espoon Keran halleilla.

Kuvassa yhdistyy heinäkuussa Suvilahdessa järjestettyjen reivien juhlijoita sekä lintuja Suomenlinnassa. Koska kuvat on otettu eri etäisyydeltä, ovat mittasuhteet vääristyneet. ”Näyttää kuin pieni maahinen katselisi itseään isompia lintuja vasemmalla. Kuva näyttää ylimaailmalliselta, mystiseltä, kuin olisin kuvannut henkiä filmilleni. Luonnon rauhallisuus luo myös vahvan kontrastin reivien äänekkäälle teknolle ja hikisille ihmismassoille.”

 

VILLE LARKKONEN on 27-vuotias valokuvaaja. Hän on opiskellut valtio-oppia ja valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopistosta keväällä 2021. Larkkosen valokuvia oli esillä Oulun Taidekontissa kuluvan vuoden keväänä. Larkkonen on syntynyt Jyväskylässä, ja asuu nykyään Helsingissä.