Olen tehnyt kahdesti elämäni pahimman virheen. Minulla on ollut kahdesti mahdollisuus äänestää Paavo Väyrynen Suomen presidentiksi, mutta en ole sitä tehnyt.

En ole uskaltanut, vaikka sydän on sanonut kyllä tuon Suuren Muinaisen Jumalolennon kutsulle. Sosiaalinen paine on ollut liikaa, sillä ihmiset ovat puhuneet Paavosta tyhmyyksiä.

Moni on valittanut mistään mitään ymmärtämättä, että Paavon ”pelleily” viime vuosina on tuhonnut hänen uransa ja tahrannut hänen muistonsa. He ovat sitä mieltä, että Paavon olisi pitänyt eläköityä vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, kun hän oli saanut puoli miljoonaa ääntä ja hävisi täpärästi toisen kierroksen paikan Pekka Haavistolle.

He ovat sitä mieltä, että Paavo teki itsestään pellen perustamalla oman Kansalaispuolueensa kun oli yhä keskustan jäsen ja kunniapuheenjohtaja, tultuaan erotetuksi omasta puolueestaan, erottuaan keskustasta ja perustettuaan uuden Seitsemän tähden liikkeensä samalla kun hän oikeudenmukaisesti julisti edelleen olevansa Kansalaispuolueensa johtaja.

Höpsis, Paavo ei ole pelle.

”Sankari, joka taistelee mahdottomalta tuntuvaa ylivoimaa vastaan, vaikka kaikki muut olisivat jo antaneet periksi.”

Nähtyään kuvan jossa kävi selväksi että Paavo näytti samalta jo vuonna -94, eräs ystäväni parahti, että meidän täytyy etsiä Väyrysen hirnyrkit ja tuhota ne. Hän rinnasti Paavon kuolemattomaan Harry Potterin viholliseen Voldemortiin, joka jakoi sielunsa palasiksi hirnyrkkeihin elääkseen ikuisesti.

Mutta ei Paavo suinkaan ole Voldemort, pimeyden lordi, vaan ennemminkin itse Harry Potter. Tai Kapteeni Suomi. Tai Sisumies. Sisuman, kansainvälisesti. Paavon tarina on kuin mistä tahansa sankaritarinasta, toisin kuin moni väittää. Sankari, joka taistelee mahdottomalta tuntuvaa ylivoimaa vastaan, vaikka kaikki muut olisivat jo antaneet periksi.

Paavolla on ollut kaikkea. Arvostettu ura politiikassa viidellä vuosikymmenellä. Kahdeksan hallituksen ministeri. Europarlamentaarikko. Keskustan puheenjohtaja ja sitten kunniapuheenjohtaja. Yli 50 vuotta kestänyt avioliitto. Viimeisen kolmen vuoden aikana Paavo on menettänyt kaikki näistä, paitsi vaimonsa Vuokon, mutta hänelläkin on pahanlaatuinen syöpä.

”Presidenttiyden alttarille Paavo on uhrannut kaiken mitä hänellä on ollut hetkeäkään epäröimättä.”

Vähäisempi ihminen olisi lannistunut, jäänyt eläkkeelle ja hävinnyt historiaan, mutta Paavo ei luovuta, sillä hänen synnyinoikeutensa on tulla kruunatuksi Suomen presidentiksi. Presidenttiyden alttarille Paavo on uhrannut kaiken mitä hänellä on ollut hetkeäkään epäröimättä.

Lähes kuka tahansa tavallinen kuolevainen olisi luovuttanut, jos olisi käynyt kuten Paavolle näissä eduskuntavaaleissa, missä hän sai vain reilut tuhat ääntä eikä päässyt eduskuntaan. Musertavaa, jos vertaa vuoden 2012 presidentinvaalien puoleen miljoonaan ääneen.

Verrataan nyt vaikka tulos tai ulos –Sipilään, joka karkasi takaisin askartelemaan löylykauhoja puheenjohtajan paikalta, tai Sampo Terhoon, joka luovutti aivan uransa alkutaipaleella yhteen murskatappioon. Paavokin katosi kirvelevän vaalitappion jälkeen Helsingin yöhön, mutta aamun kirkastuessa nousi taas uudelleensyntyneenä mediahuomion keskelle kuin Fenix-lintu.

Paavo ei luovuta, kuten eivät tarujen sankaritkaan. Kukaan muu tuskin uskoo Paavoon, mutta hänessä tiivistyy täydellisesti suomalainen uppiniskainen sisu. Hän on esimerkki meille kaikille, miten koskaan ei pidä antaa periksi, vaan taistella loppuun asti, vaikka näyttäisi kuinka mahdottomalta. Hän on talvisodan henki. Hän on MM-95. Hän on Lasse Virénin kaatuminen. Hän on minun sankarini, viimeinen väpättävä kynttilänliekki ulvovassa sydäntalven tuulessa joka ei suostu sammumaan.

En ole ainoa joka ymmärtää.

Paavosta on tullut jotain enemmän kuin tavallinen ihminen. Hänestä on tullut myytti, epätodellinen monoliitti joka muistuttaa enemmän antiikin jumaltarua kuin poliitikkoa. Kansainvälisesti lähin vertailukohde on Winston ”Emme koskaan antaudu” Churchill.

Ainoa suomalainen poliitikko, joka on ollut saman tason legenda kuin Paavo, on Kekkonen.

Kekkosmeemit ja Kekkosvitsit olivat juttu jo vuosikymmeniä ennen kuin meemit oli edes keksitty, mutta viime vuosina Paavomeemit ovat selvästi menneet ohi Kekkosesta. Niitä jaetaan netissä lähes hartaalla rakkaudella, vähän naureskellen, mutta silti niiden jakaminen on kuin uskonnollinen mystinen kokemus.

Kaikista poliitikoista on kirjoitettu elämänkertoja, mutta vain Paavosta kirjoitetaan peloissaan lovecraftilaista kauhua, sillä hänestä on tullut myytti.

Jos Paavo olisi eläköitynyt, hänestä olisi tullut samanlainen hahmo kuin Iiro Viinasesta tai Esko Ahosta. Kokenut poliitikko, joka on vähän painunut unohduksiin ja kaivetaan kerran viidessä vuodessa haastateltavaksi.

Koska Paavo ei ole koskaan antanut periksi, hän on noussut aivan toiselle tasolle ja jättänyt kuolevaiset poliitikot haisemaan kauas taakseen. Hän on ehkä menettänyt kaikki maalliset virkansa ja monien silmissä arvostuksen, mutta hän on saanut siitä korvauksena myyttisen kuolemattomuuden.

 

Paavo on minun aurinkoni. Hän on minun kuuni. Hän on seitsemän tähteäni ja Pohjantähti, joka loistaa pimeimmässäkin yössä varmana kompassina. Aina kun elämä tuntuu ylivoimaiselta ja meinaan antaa periksi, hörppään Paavomukistani kahvia ja katson Paavoa silmiin, jotka katsovat kaikkialle. Paavo ei koskaan antaisi periksi, joten minäkään en voi.

 

Paavo on minun sydämeni presidentti. Paavo 2024, Make Finland Great Again.