”Mä oon maanisen puhelias. Sana, mikä kuvaa mua parhaiten, ei ehkä kuitenkaan ole puhelias, vaan utelias. Oon jumalattoman utelias.
Päätin 12-vuotiaana, että musta tulee toimittaja. Jäin luokalleni monta kertaa, mutta ainekirjoituksesta sekä historiasta ynnä muista mulla oli aina kymppi.
Tarjosin 17-vuotiaana itseäni tekemään juttuja silloiseen Keski-Suomen maakuntaradioon.
Olin pitkään freelancerina, mutta pääosan urastani olen ollut Yleisradiossa ja Maikkarissa. Kun ihminen on 62-vuotias, se on ehtinyt olla monessa mukana.
Maikkarissa ne tarjosivat mulle keskusteluohjelmaa omalla nimelläni. Sen tekeminen oli elämäni suurin virhe. Julkisuudessa ollutta ihmistä pelätään. Se on sosiaalisesti hirveän rajoittavaa.
Opiskelin Tampereella tiedotusoppia, mutta sehän jäi kesken. Siihen aikaan oli klassista, että toimittajat opiskelivat valtiotieteitä tai toimittajantutkintoa, ja sitten kun rekrytoitiin, jäätiin töihin. Ihan hulluahan olisi ollut jäädä opiskelemaan.
Jyväskylän yliopistoon mulla on se yhteys, että tehdessäni Hermusta Maikkarille mulla oli opintovapaata ja kävin yhden syksyn kuuntelemassa journalistiikan opintoja.
Suurelle ikäluokalle on kova paikka siirtyä eläkkeelle. Minun sukupolvestani erityisesti miehet luovat oman minäkuvansa työn kautta.
Vuonna 2001 Maikkarissa meni helvetin huonosti ja sieltä pantiin porukkaa ulos vanhimmasta päästä. Kun sain potkut, se luki seuraavana päivänä molempien iltapäivälehtien kansissa.
Ensin olin aivan kuopassa, mutta se meni ohi parissa vuodessa.
Oli hyvä, että mut laitettiin pois, sillä muuten mä en olisi ymmärtänyt lähteä Helsingistä. Mun sukupolvessa on paljon sitä, että kun on pelko vanhenemisesta, yritetään riippua menneessä nuoruudessa.
Minusta on aivan ihanaa olla eläkkeellä, mutta haluan edelleen kirjoittaa. Mulla on intohimo tähän työhön – tämä on parasta, mitä tiedän.
Kun herään, kuuntelen radiota. Luen viittä sanomalehteä ja katson televisiota. Mulla on ollut jo kuusi vuotta viikoittain Kalevassa kolumni, joka on tv- ja radioanalyysiä.
Nykyisin puhutaan koko ajan, että heti töihin ja eläkeikää pitää nostaa. Halutaan ottaa ihmisestä, mutta niille ei anneta pitkiä työsuhteita. Ennen oli ihan toista. Vaikka sulla oli puolen vuoden sopimus, sä tiesit, että ennen pitkää sut vakinaistetaan. Nyt ei ole niin.
Mediayhtiöistä on tullut rahantekovälineitä. Keskisuomalainen on Suomen vanhin lehti ja sekin on suuren muutoksen kourissa.
Lehtihän on aina aikansa tuote – kaiken maailman huuhaat menee läpi. Kun aika on pinnallinen, on ikävää, että media vaan vatkaa lisää sitä pinnallisuutta.
Televisiossa ajat menee trendeittäin. Nyt kilpaillaan kaikesta. Kilpaillaan, päästäänkö viinasta, kuka jaksaa istua umpitylsässä Big Brotherissa, kokkiohjelmissa ja niin edelleen. Se on minun mielestäni yhteiskunnallista, että meillä on niin paljon kilpailuohjelmia. Nykyään yliopistolla sekä työelämässä kilpaillaan – ja sitten vielä ruudussa.
Jollain tavalla tätä aikaa leimaa ajattelutapa ’minä itse’ ja ahneus. Suomi on kahden näyttämön teatteri. Miettikää vaikka yliopistolla ihmisiä sekä vuokria Jyväskylässä, kun toisaalta siellä on Suomen toiseksi eniten palkkaa saava kaupunginjohtaja. Jyväskylä on semmoinen kaupunki, että voisi käyttää sanontaa köyhät kyykkyyn. Kaupungilla ei ole muuta historiaa kuin Älylänmäki, ja siellä asuu kaikki rikkaat. Se on historiaton – semmoinen Henkka&Mauri -kaupunki.
Jyväskylän pinnallisuutta ja kaupallisuutta kuvaa, että se ei ole antanut yliopistolle sitä roolia, mikä sille kuuluu. Jyväskylä ei ole mun mielestä intellektuelli kaupunki.
Tämä on vähän vanhan naisen kommentti, mutta jotenkin mulla on Ilmestyskirja. Nyt -fiilis. Esimerkiksi tää ilmastonmuutosasiahan on aivan fakta. Ajatelkaa, Nelonen tekee Tuurin kaupasta sarjaa. Ymmärrättehän te, se on ihan helvetillinen mainos. On todella moraalitonta, että panostetaan semmosiin juttuihin, että nyt syöksytään ostamaan, kun meillä kuitenkin on rajalliset luonnonvarat.
En mä pelkää, mutta siunaan itseäni, että asun puhtaan luonnon keskellä, ja koski kohisee, kun käyn nukkumaan.”
Juha Korhonen
toimittaja(at)jyy.fi