Lutakon väkeä uhkaa enää sisäinen hajaannus.
Mitäpä hieman päälle kaksikymppinen elävän musiikin yhdistys voisi oppia vuosien talousvaikeuksista, jollei pärjäämään omillaan?
”On turha odottaa, että joku muu tulee tekemään sen, mitä täytyy. Ainakin naiivi luottamus poliitikkoihin on kadonnut”, sanoo Jonna Paananen, tänä vuonna 20-vuotiasta Tanssisali Lutakkoa juhlivan Jyväskylän elävän musiikin yhdistyksen, Jelmun, toiminnanjohtaja.
Miltei alusta saakka Jelmun toiminnassa mukana ollut Paananen on nähnyt tanssisalin historiassa niin alkuvuosien konkurssi- ja häätöuhat, taistelun vastaan tanssisalin lanaamista parkkipaikaksi kuin viimeisimmän seesteisyyden ajan.
”Lopulta asiat järjestyivät parhaalla mahdollisella tavalla.”
”Parhaalla mahdollisella” Paananen tarkoittaa talon purkutuomion välttämistä ja remontointia.
Tulevaisuus näyttää vakaalta. Ainakaan syksyn taloustilanne ei aiheuta Paanaselle harmaita hiuksia ja velkaa lyhennetään sovitusti. Jelmun palkkalistoilla on neljä täysipäiväistä työntekijää ja tulevaisuutta suunnitellaan useamman vuoden tähtäimellä.
”Enää ei korjata vessoja snorkkelin putkella”, Paananen tokaisee.
Strategiatyötä tai viisivuotissuunnitelmia tanssisalissa ei kuitenkaan tehdä. Paananen toivoo, että toiminta jatkossakin muotoituisi vapaaehtoisten ympärille ja heidän näköisekseen.
Myös tuottajana toimivan Jenna Lahtisen mukaan Lutakon vahvuus on talkoolaisperhe, jonka välitön ja omistautuva asenne lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että tanssisali valittiin tänä vuonna Vuoden keikkapaikaksi.
”Meille oli iso juttu, että sen valinnan tekivät tänä vuonna nimenomaan bändit”, Lahtinen sanoo.
Hän epäilee, että muusikoiden tyytyväisyyden takaa yhdistelmä vieraanvaraisuutta ja ylimääräisen pokkuroinnin välttämistä.
Onko paikkansa vakiinnuttaneella rockluolalla sitten enää mitään pelättävää? Muita järjestöjä koetteleva vapaaehtoisten puute ei Jelmun toiminnassa ole näkynyt. Yleisön musiikkimaku sirpaloituu, mutta keikoille on riittänyt väkeä. Tanssisalin ympärille nousevan hotellin ja kävelykannenkin Paananen näkee positiivisena.
”On tietysti mahdollista, että kun asiat ovat niin hyvin, eikä ole enää yhteistä uhkaa, ruvetaan riitelemään keskenään”, hän pohtii.
Ei Lutakossa silti vieläkään turhan leveästi eletä. Kaupungin suunnalta toiveena olisi saada juhlapuheiden lisäksi konkreettista apua. Verrattuna esimerkiksi kaupunginteatterin saamiin avustuksiin jelmulaiset kokevat olevansa lapsipuolen asemassa. Paananen epäilee syyksi populaarikulttuurin heikkoa arvostusta.
”Se on suoraan sanoen ikärasismia.”
Arvostusta parantanee hitaasti ja varmasti rock-musiikin kuuntelijoiden ikääntyminen. Paanasen ja Lahtisen mukaan ei ole tavatonta, että samalle Lutakon keikalle tulisi kolmen sukupolven edustajia samasta perheestä. Parhaimmillaan tanssisali voisikin tarjota paikan eri-ikäisten kohtaamisille.
”Ei kolme–nelikymppisten ja teini-ikäisten kohtaamiselle ole juuri muita paikkoja kuin joku koulu.”
Samasta syystä 37-vuotias Paananen ei usko toiminnanjohtajan parasta ennen -päiväyksen tulevan vielä vähään aikaan vastaan. Toimijat voivat aikuistua ja yhdistys tiloineen ikääntyä, mutta toiminnan teini-ikäinen, kapinallinen ja rouhkea henki säilyy.
”Vaikka joskus ajattelin, että jos oon vielä kolmekymppisenä täällä, niin voi helvetti”, Paananen nauraa.
Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi