“Elkää työ tykätkö kyttyrää, vaikka mie vähän provosoinki, ei tielä muuten mikkään lehti liikaha.”

Näin lupsakka oli laajalti arvostetun rockmuusikon ja kirjailijan Kauko Röyhkän yritys puolustella sanomisiaan. Hän oli aiemmin julkaissut Facebook-sivullaan päivityksen, jossa hän kauhisteli melko suorasanaisesti valkoisen heteromiehen kohtaloa.

Samalla hän rinnasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhä paremman näkyvyyden muoti-ilmiöön sen sijaan, että olisi kiitellyt kehitystä merkkinä parantuneista ihmisoikeuksista.

Rumba julkaisi taannoin jutun otsikolla Provokaation puolustaja – haastattelussa Kauko Röyhkä. Siinä Röyhkä tarkensi, että koska rock tekee kuolemaa, ihmisiä täytyy provosoida ja ravistella – näköjään vaikkapa vähemmistöjen kustannuksella ja valkoisesta heteromiehestä huolestumalla, jos ei muuta tule mieleen.

Röyhkän asenteessa kiteytyy rock-kulttuurin kaltaisen runsaudensarven väistämättä ristiriitainen luonne. Toisaalta ollaan ilmaisun- ja sananvapauden asialla taistelemassa konservatiivisia voimia vastaan, toisaalta rockin liiallisesta salonkikelpoisuudesta huolestunut jäärä ryhtyy herkästi provokaatioon hinnalla millä hyvänsä. Koska ennen oli oikeat soittimet, rock oli vaarallista, ja niin edelleen.

Eikö sen sijaan olisi aiheellista iloita, että menneiden vuosikymmenten provokaatiot kyseenalaisiakin normeja vastaan ovat osaltaan rakentaneet edes hieman vapaamielisempää maailmaa? Ihmisoikeuksien julkiseen puolustamiseen suhtaudutaan monin paikoin enemmän itsestäänselvyytenä kuin radikalismina.

Numminen aiheutti lukuisia skandaaleja 1960-luvulla, kuten laulamalla sukupuolioppaiden tekstejä Jyväskylän Kesässä.

Röyhkän tapauksen myötä joku on varmasti pohtinut, milloin provokaatio on paikallaan. Mainittakoon muutama esimerkki.

Elokuvaohjaaja Krysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta vuodelta 1988 voidaan nähdä sellaisena provokatiivisena kuolemanrangaistuksen vastaisena puheenvuorona, joka todella synnytti reaktioita sen ajan Puolassa.

Elokuvan brutaali ja inhorealistinen väkivalta herätti keskustelua siinä määrin, että sen on katsottu vaikuttaneen ratkaisevasti kuolemanrangaistuksen poistamiseen Puolan lainsäädännöstä. Kieślowskilla olisi varmasti tylyä kommentoitavaa Puolan nykyisestä kehityksestä.

Myös M. A. Nummisen provokatiiviset tempaukset olivat monesti paikallaan 1960-luvun Suomessa, jossa hän vasta käynnisteli avantgardistista uraansa. Hän oli esimerkiksi mukana musiikkitieteilijä Pekka Gronowin kanssa Nalle Puh Big Bandissa, jonka provokatiivisuus perustui pitkälti siihen, että yhtyeessä soitettiin väärin ja huonosti.

Nummisen ja Gronowin perustaman Eteenpäin!-levymerkin tarkoituksena oli provosoiden edistää sananvapautta ja samalla kasvattaa akateemista kiinnostusta populaarikulttuuria kohtaan. Numminen aiheutti lukuisia skandaaleja 1960-luvulla, kuten laulamalla sukupuolioppaiden tekstejä Jyväskylän Kesässä.

Provokaation tarve riippuu tilanteesta, eikä sillä ole mitään “keskustelua” herättelevää itseisarvoa.

M. A. Numminen näki provokaation potentiaalin aikana, jolloin Suomi oli kovaa vauhtia muuttumassa maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeksi. Nummisen esittelemät uudet vaikutteet tuntuivat suurelta kontrastilta ajan ilmapiiriin.

Tuollainen myönteistä edistystä ajava provokaatio tuntuu tässä ajassa ja paikassa kovin viattomalta. Toisessa kontekstissa yhtä viaton provokaatio herättää yhä närää. Esimerkkinä voidaan mainita venäläinen feministinen musiikki-, performanssi- ja aktivistiryhmä Pussy Riot tempauksineen.

Kauko Röyhkä olisi voinut provokaattorin maineellaan asettua myös mainittujen esimerkkien tavoin pienten puolelle ja saada varmasti kaipaamiaan provosoituneita reaktioita. Hän päätti silti asettua vahvempien puolelle jo maaliskuussa Aku Louhimiehen julkista kohtelua surkuteltuaan.

Provokaation tarve riippuu tilanteesta, eikä sillä ole mitään “keskustelua” herättelevää itseisarvoa – ei varsinkaan silloin, kun sen ilmeisenä pyrkimyksenä on polkea jo valmiiksi poljettuja.

Kirjoittaja uskoo ja toivoo, että rock and roll, syntikat ja homorummutus ovat ikuisia.