Kolmannen henkilökohtaisen MM-kultamitalin elokuussa voittanut Minna Kauppi haluaa kilpailla niin kauan kuin nauttii siitä. Harva pystyy elättämään itsensä suunnistuksella, mutta Kauppi on tottunut luovimaan urheilun, tukijoiden ja median kolmiyhteydessä.
”MM-kulta tuntui edelleen hyvältä, mutta vähän erilaiselta kuin ensimmäiset. Kun saavutin ensimmäisen kullan – sen, mistä olin unelmoinut – tuli pieni tyhjä hetki. Kun on voittanut jotain, on hankalaa tehdä se vielä kolmannen kerran. Tämä oli henkisesti iso homma.
Nyt arvokisat on ohi ja lepotauko paikallaan. Aina sitä pienen tauon tarvii, mutta harjoittelu on sen verran mukavaa, että olen sitä aina rakastanut. Jos urheilu alkaa jossain vaiheessa tuntua pakkopullalta, sittenhän sitä ei kannata enää jatkaa. Näillä näkymin ei tunnu siltä.
Vanhemmilla ei ollut mitään kilpaurheilutaustaa, mutta meitä kolmea sisarusta on viety ihan pienestä pitäen urheilemaan. En ollut aluksi kauhean taitava suunnistaja. En jaksanut keskittyä nuorena kartanlukuun, joten kesti kauan ennen kuin rupesin oikeasti löytämään kisoissa jokaisen rastin hyvin. Joskus 16-vuotiaana aloin ymmärtää, että tätä karttaahan pitää oikeasti lukea, ja rupesin nauttimaan enemmän siitä touhusta.
Urheilija-apurahan ja sponsorien vuoksi minulla on ollut jo muutaman vuoden hyvä tilanne. Ei tarvitse miettiä, mistä saisi seuraavan makaronilaatikkonsa.
On sääli, että pitää olla maailmanmestari, ja siihen vielä aika usein jotakin muuta plussaa, että saa tukea. Kyllä mä sen myönnän, että suunnistuksessa ei välttämättä pelkkä maailmanmestaruus riitä tuomaan sponsoreita. Siihen tarvitaan jotkut linnan juhlat, kuten mun kohdalla, mikä tuo näkyvyyttä.
Ei se kiva ole, että kun tehdään suunnistajasta juttua, tehdään aina minusta, vaikka meitä olisi maajoukkueellinen suunnistajia paikalla. On se vähän ikävä tilanne muille urheilijoille ja myös mulle. Mutta olen ollut myös tuloslistalla korkeammalla, joten ei siitä voi tuntea syyllisyyttä.
En ole koskaan halunnut julkkikseksi, mutta olen luonteeltani sellainen, että en ole myöskään kameraa pelännyt tai laittanut päätä puskaan ja ollut hiljaa. Mutta julkisuus ei ole kivaa, kun se alkaa sanella liikaa elämää. Musta ois kamalaa, jos oisin yhtä näkyvä kuin vaikka Kimi Räikkönen Suomessa. Eihän se olisi elämistä ollenkaan, jos ei saisi olla ollenkaan rauhassa.
Tässä on tavallaan koko ajan kolmiodraama: urheilu, media ja sponsorit. Kaikille pitäisi vähän antaa, mutta pitää itselläänkin.
Silloin kun mulla ei ollut yhtään aikuisten mitalia enkä näkynyt vielä missään, ei sponsoreita ollut niin paljon, että olisi voinut elättää itsensä urheilulla. Opintotuki oli.
Aluksi opintoja tulikin tehtyä ahkerasti, mutta viimeiset vuodet olen tehnyt jonkun kurssin sieltä ja toisen täältä. Kutsun opiskelua mun harrastukseksi, josta on ehkä hyötyä joskus myöhemmin.
Luin Alkio-opistossa journalistiikan appron, mutta hain yliopistoon lukemaan kieliä. Kielet ovat aina olleet vahvoja mulle, joten se oli kohtuu helppo ratkaisu.
Gradun oon jo kirjoittanut ja voisin ottaa paperit vaikka huomenna ulos, jos haluaisin, mutta haluan nyt tehdä opettajaopinnot, jotka aloitan syksyllä.
Se ei tarkoita, että tarvisi välttämättä olla 40 vuotta opettajana. Urheilun kautta on kaikenlaista ovea auki, median puolellekin, ja toisaalta olen lukenut taloustieteitä. Toivon, että löytäisin ammatin, joka toisi saisi samalla tavalla kiksejä kuin urheilu, ja voisin purkaa myös työelämän puolella energiaa.
Urheilu-ura jatkuu nyt vuosi kerrallaan. Olen onnekas, että saan suunnistaaa ammatikseni ja teen tätä työtä niin kauan kuin olen motivoitunut. Mutta tietysti kun on nainen ja haluaa jossain vaiheessa perheen, urheiluun tulee taukoja.
Suunnistus on aika kokonaisvaltainen laji. Se vie usein mukanaan koko perheen. Lajin kautta olen tavannut avomieheni Pasin (Ikonen). Aivan sairaan moni suunnistaja seurustelee suunnistajan kanssa. Aika sisäsiittoista porukkaa me ollaan, mutta toisaalta se on elämäntapa.
Minäkin rakastan suunnistusta lajina, mutta mulle urheilu ja kilpailu on ykkösjuttu. Suunnistus on mun laji, koska se on hieno laji. Mutta jos katsoo avopuoliskoa, suunnistus on tärkeintä. Mun kartat ei välttämättä ole kauhean hienosti mapeissa kisojen jälkeen, mutta toisella on. Jos ollaan ulkomailla, kartta on Pasin kädessä. Mä katselen maisemia ja ihailen pieniä putiikkeja. Pasi aina miettii, missä siellä ois hienoja karttoja ja maastoja.
Pelkkä juokseminen voisi olla tylsää, mutta kun saa tehdä muutakin siinä välillä, aika kuluu kuin siivillä. Jos lähtee suunnistamaan kahdeksi tunniksi, se on aika paljon nopeampaa kuin lähteä juoksemaan kahdeksi tunniksi.
Tietysti myös luonto ja ympäristö, missä vedetään, on mukavaa, vaihtelevaa ja aina erilaista. Se on myös haaste. Koskaan ei tiedä, mitä on vastassa seuraavan kerran.”
Juha Korhonen
toimittaja(at)jyy.fi