Maailma on oikeudenmukainen paikka. Jokainen on oman onnensa seppä. Näin ainakin halutaan uskoa.
Olisi liian raadollista ajatella, että ihminen ei aina saakaan ansionsa mukaan. Tämän vuoksi kehitellään erilaisia tarinoita, miten johonkin surkeaan lopputulokseen on päädytty.
Mutta entäpä jos ahdisteltu ei välttämättä ole kerjännyt lähentelyä, potkut saanut ei olekaan huono työntekijä tai kotiväkivallasta kärsinyt ei ole antanut aihetta mustasukkaisuuteen.
Entä jos köyhä ei olekaan laiska, asunnoton ei olekaan möhlännyt elämäänsä täysin tai sairas ei olekaan vaikuttanut elämäntavoillaan mitenkään taudin puhkeamiseen.
Perhetaustalla on vaikutusta siihen, millaisia mahdollisuuksia lapsilla on rakentaa omaa elämäänsä.
Uusliberalistisessa talous- ja yhteiskuntajärjestelmässä individualistisuus ja yksilön vastuu omasta elämästään ovat korostuneet. Halutaan ajatella, että lähtökohdat ovat kaikille samat ja jos lopussa ei olla samalla viivalla, yksilö on tehnyt huonoja valintoja ja päätöksiä.
Niilläkin totta kai on oma vaikutuksensa, mutta olisi naurettavaa väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä elämässä meidän lintukoto-Suomessakaan.
Perhetausta, asuinpaikka, vanhempien varallisuus, geneettinen perimä, ulkonäkö ja sosiaaliset taidot eivät kaikilla ole yhtä hyvät, mikä aiheuttaa eriarvoistumista.
Esimerkiksi viime vuoden elokuussa valmistunut Helsingin yliopiston väitöstutkimus osoittaa, että perhetaustalla on vaikutusta siihen, millaisia mahdollisuuksia lapsilla on rakentaa omaa elämäänsä.
Tutkimuksen mukaan vanhempien sosioekonominen asema periytyy vahvasti erityisesti yhteiskunnan ääripäissä eli kaikista pieni- ja suurituloisimmilla.
Eri tuloluokkien perheiden resurssit luonnollisesti eroavat toisistaan. Materiaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset toimintamahdollisuudet ja -olosuhteet ennustavat lasten aikuisena saavuttamaa sosioekonomista asemaa. Resurssien puute johtaa siihen, että sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuudet vaikeutuvat, kun taas hyväosaisilla etuoikeudet puolestaan pysyvät.
Kaikkiin olosuhteisiin emme voi vaikuttaa, mutta voimme valita tavan, jolla epäonnesta puhumme.
Välillä ihminen vain saa lokaa niskaansa, vaikka ei olisi tehnyt itse mitään väärää. Siksi pitää puhua ääneen huonosta tuurista, kohtuuttomuudesta ja karuista olosuhteista. Ei pidä keksiä tarinaa siitä, kuinka itse on vaikeutensa aiheuttanut tai ansainnut, jos näin ei ole. On vaarallisesta ajatella, että yksilöt aiheuttavat itse omat ongelmansa. Jos näin olisi, he saisivat kärsiä ongelmistaan rauhassa.
Sen sijaan pitää ajatella, että jokaisella on oikeus hyvään elämään. Jos olosuhteet ovat niin karut, ettei se omin avuin ole mahdollista, muiden ihmisten tai yhteiskunnan tulee tarjota apuaan.
Kaikkiin olosuhteisiin emme voi vaikuttaa, mutta voimme valita tavan, jolla epäonnesta puhumme. Ja yrittää tehdä edes jotakin epäonnen syiden korjaamiseksi. Voimme kysyä ystäviltämme, mitä heille kuuluu, osallistua vapaaehtoistyöhön tai tiputtaa kolikon keräykseen.