Alkusysäys

Huumeiden käyttö on nykyään normaalia ja arkipäiväistä. Tulin tähän tulokseen eräänä pimenevänä Jyväskylän syysiltana. Olin saapunut ystäväni bileisiin nauttimaan hyvästä seurasta ja alkoholista, täysin laillisesta päihteestä. Istuessani keittiössä parvekkeen ovi avautui ja haistoin viipyilevän makean, kukkamaisen tuoksun. Siitä ei voinut erehtyä: muutama vieras poltti selvästi pilveä ulkosalla.

Hetken mielijohteesta liityin parvekkeelle seuraan juttelemaan kieltäytyen kohteliaasti tarjotusta jointista. Ryhdyin varovaisesti utelemaan polttelevien vieraiden huumekokemuksia. Pilven lisäksi kaikki olivat kokeilleet koko joukkoa muitakin laittomia päihteitä LSD:stä ekstaasiin ja jopa harvinaisempaan ayahuascaan, nimi, joka minunkin täytyi tarkistaa Googlesta.

 

Uteliaisuuteni heräsi toden teolla näistä paljastuksista, ja illan mittaan ystävälliset vieraat kertoivat minulle paikallisen huumekaupan nykytilasta. Osa oli tilannut valitsemiaan päihteitään Tor-verkossa toimivasta Silkkitiestä, josta uutisoitiin takavuosina räväkästi iltapäivälehdissä. Tämä hiukan Ebayn tai Tori.fi:n lailla toimiva kanava ei kuitenkaan ollut enää nykyisin suosiossa, vaan myyjät ja alustat olivat muuttaneet paljolti toisiin Tor-verkon nurkkiin.

Päässäni takoo vain yksi ajatus: ei vittu, ei saatana.

Kaikista kertomuksista päätellen huumeiden ostaminen oli nykyään suorastaan lapsellisen helppoa. Huumekaupan asiakkaina olivat narkomaanien lisäksi aivan tavalliset opiskelijat, työssäkäyvät ja perheelliset, jotka silloin tällöin viihdekäyttivät kokeilumielessä mitä ikinä heidän teki mielensä kokeilla.

Saattoiko se oikeasti olla näin helppoa, mietin pyöräillessäni kotia kohti. Tulin siihen tulokseen, että oli vain yksi ainoa tapa ottaa asiasta selvää: minun täytyi itse ostaa huumeita.

Ostopäätös

Seuraavien päivien aikana tutkiskelin asiaa ja asensin asianmukaiset ohjelmat, jotka tarvitsin päästäkseni Tor-verkkoon ja sen avoimille huumemarkkinoille. Oikean ohjelman ja kauppapaikan löytäminen oli niin helppoa, että kuka tahansa, joka on kuullut netin hakukoneista, pystyisi siihen vajaassa vartissa.

Sen sijaan ei ollut helppoa päättää toteuttaa aikeitaan ja todella ostaa huumeita. Minusta tuntui, että tämä oli se äärimmäinen vääryys, jota kunnon kansalaisen ei ole syytä tehdä.

Nämä niin sanotut normaalit ihmiset ostavat siis huumeita aivan huoletta.

Huumeidenvastainen sota on raivonnut maailmassa 70-luvun alusta asti. Sinä aikana yhteiskunta on voimakkaasti iskostanut selkäpiihin ajatuksen, jonka mukaan huumeet ovat äärimmäinen paha. Vaikka kannabiksen suhteen asenteet ovat olleet lieventymään päin, muiden huumausaineiden yllä leijailee edelleen vahva stigma siitä, että ne ovat vain paatuneille narkkareille, jotka ryöstävät Siwoja ja apteekkeja.

Olin aiemmin tavannutkin tällaisia toivottomia addikteja, jotka olivat juuri niin sekaisin kuin huumevalistuksessa aina kerrottiin. Mutta huumeita käyttävien tuttujeni kanssa käymieni keskustelujen ja lukemieni pitkien nettikeskusteluiden perusteella muodostui myös hyvin erilainen kuva. Oli olemassa myös suuri joukko aivan normaaleja kansalaisia, jotka silloin tällöin nauttivat viihtyäkseen näitä niin sanottuja kovia huumeita ilman, että siitä oli sen kummempaa haittaa heidän elämälleen.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Huumausaineiden ja kuntodopingin käyttö ja niitä koskevat mielipiteet Suomessa vuonna 2014 -tutkimuksen mukaan noin 800 000 suomalaista on joskus käyttänyt laittomia päihteitä. Viimeisen vuoden aikana käyttäneitä on noin 250 000 ja kuukauden aikana käyttäneitä runsaat 90 000.

Tutkimuksen mukaan heistä läheskään kaikki eivät ole narkomaaneja, vaan aivan tavallisia kansalaisia. Edelleen tutkimuksessa todettiin, että noin neljännes kansalaisista piti huumeiden vaaratonta kohtuukäyttöä täysin mahdollisena.

Nämä niin sanotut normaalit ihmiset ostavat siis huumeita aivan huoletta. Niinpä löin lopulta päätökseni lukkoon. Istuin ravintolassa Jyväskylän keskustassa, join laillisena päihteenäni yhden neuvoa-antavan oluen ja asensin kännykkääni sovelluksen, jolla saattoi lähettää salattuja, itsetuhoutuvia viestejä. Tätä appia käytetään laajalti huumekauppaan tuntemattomien kanssa. Jokaisessa myynti-ilmoituksessa nettipalstalla käytettiin juuri tätä ohjelmaa.

Löysin Tor-verkosta hetkessä muutaman myynti-ilmoituksen, joiden tekijöiden kehuttiin olevan luotettavia, oikeaa tavaraa toimittavia ja ajoissa olevia herrasmiehiä. Päätin pelata varman päälle ja laitoin kahdelle myyjälle viestin, jossa kyselin myytävien huumeiden perään. Toiselta tiedustelin amfetamiinia ja toiselta ekstaasia.

Tunti vieri hitaasti. Istuin yksin pöydässäni ja odottelin viestejä myyjiltä. Jännitys ja stressi hiipivät pikkuhiljaa vartalooni ja ajatuksiini. Mietin hiukan kauhunsekaisesti, mitä olin oikein tekemässä. Ajan kuluessa jännitys muuttui kuitenkin turhautumiseksi. Myyjät eivät vastanneet kyselyihini. Pohdin, enkö sittenkään ymmärtänyt jotain olennaista osaa käyttämäni ohjelman toiminnasta. Vai oliko olemassa jokin koodisana, jonka vain alan varsinaiset harrastajat tiesivät?

Lopulta huokaisin ja lähdin polkemaan kotiani kohti puoliksi pettyneenä ja puoliksi helpottuneena.

 

Ostotapahtuma

Päästessäni kotiin aukaisen kännykkäni ja tarkastan salatut viestini. Toinen myyjistä pahoittelee myyneensä ekstaasin loppuun, mutta amfetamiinin myyjä on vastannut uteluihini lakonisesti ”kyllä”. Käännän kädet jännityksestä täristen uunin pois päältä ja keskeytän ruuanlaittoni. Tiedustelen aikaa ja paikkaa, mihin minulle vastataan nopeasti. Sovimme hinnaksi 40 euroa yhdestä grammasta amfetamiinia ja tapaamisen vartin päähän.

Jännitys ja stressi hiipivät pikkuhiljaa vartalooni ja ajatuksiini.

Puen sekavissa tunnelmissa päälleni mahdollisimman neutraalit tummat vaatteet ja mietin, mitä ihmettä olen oikein tekemässä, menossa ostamaan huumeita. Takaraivossa pakottaa tunne siitä, että eihän näin saa tehdä. Koko yhteiskunta on elämäni ajan opettanut, että suunnittelemani asia on aika lailla tyhmintä, mitä ihminen saattaa tehdä. Lähtiessäni katson itseäni peilistä vielä kerran ja toivon hartaasti, että en näytä siviilipoliisilta.

 

Matkan varrella käyn nostamassa rahaa sovitun määrän ja kaiken varalta hiukan ekstraa päälle. Mielessäni vilisevät ajatukset kaikista mahdollisista asioista, jotka voivat mennä väärin.

Mitä jos tämä on ryöstö ja saan puukosta? Mitä jos myyjä onkin poliisi, ja joudun selittelemään epätoivoisesti olevani vain toimittaja tekemässä juttua enkä mikään nisti tai bilekäyttäjä? Mitä jos poliisit seuraavat myyjää, saan vahingossa vasikan maineen enkä uskalla enää näyttäytyä koskaan Jyväskylän yössä?

Lämpötila on viilentymässä, ja turvallisen pimeässä syysillassa mittari on laskenut nollaan. Huomaan hienoisessa paniikissani unohtaneeni hanskani kotiin, mutta en tunne edes kylmää, niin paljon huomaan jännittäväni. Saavun sovitulle paikalle ja huomaan siellä odottavan auton.

Katselen hetken kuljettajaa, ja hän kiinnittää katseensa suoraan silmiini. Mies auton sisällä näyttää juuri siltä, millaiseksi ajatuksissani olen kuvitellut pirikauppiaan. Likainen pipo, verkkatakki, hieman vihamielinen tuijotus ja ajamaton sänki. Mietin, että tämä mies on varmaankin ollut vankilassa.

Mitä jos mies onkin poliisi? Kilpaileva myyjä?

Katson miestä silmiin ja kävelen reippaasti autoa kohti, miettien mitä sanoisin. Hän rullaa ikkunan auki ja sanon hänelle:

”Laitettiinko me juuri viestiä?”

Päässäni takoo vain yksi ajatus: ei vittu, ei saatana.

”Ei, ei meillä kyllä ollut mitään”, mies vastaa, hiukan hämmentyneen näköisenä.

Soperran jotain sekavaa ja kävelen kauemmas tasaamaan hengitystäni. Mitä jos mies onkin poliisi? Kilpaileva myyjä? Laitan viestiä myyjälleni oudosta autosta ja sen huolestuttavasta kuljettajasta. Sovimme tapaamispaikan hieman syrjempään.

”Käyhän laittamassa palautetta ja kehuja, jos suinkin viitsit”, myyjäni huikkaa perääni.

Pyöräilen rivakasti uuteen paikkaan. Siellä minua odottaa hyvin tavallisen ja mukavan oloinen nuori mies, joka hymyilee minulle iloisesti. Hän näyttää normaalilta, keskimittaiselta alle kolmekymppiseltä mieheltä tummissa siisteissä vaatteissa. Mies on juuri sellainen henkilö, jonka ohitse kävelisi kaupungilla huomiota kiinnittämättä. Hän ei juurikaan vaikuta kuvitelmieni huumekauppiaalta.

”Luulin, että sä tulet autolla”, hän tervehtii iloisesti.

”Ei, mää kuljen vaan pyörällä”, vastaan ja mietin miten tässä tilanteessa oikein kuuluu toimia. Päätän antaa myyjän viedä.

”Viimeiset vauhdit, huomenna tulee varmaan lisää”, myyjäni toteaa hymyillen.

”Sittenhän mulla kävi hyvä tuuri”, vastaan ja kaivan rahat esille.

Myyjä ojentaa minulle minigrip-pussin, jonka pohjalla on valkoista jauhetta. Otan pussin nopeasti ja laitan sen taskuuni toivoen, että alkuperäisen tapaamispaikan automies ei ole seurannut minua.

”Suurin piirtein gramma siinä pitäis olla. Pussin kanssa painoi 2,4 grammaa”, myyjäni toteaa laittaessaan rahoja taskuun.

”Kiitos, oli ilo tehdä bisnestä”, totean hymyillen villisti samanaikaisesta hermostuksesta ja helpotuksesta siitä, että kauppa tuntui sujuvan hyvin.

”Käyhän laittamassa palautetta ja kehuja, jos suinkin viitsit”, myyjäni huikkaa perääni ja toivottaa hyviä illanjatkoja.

 

Pyöräilen sydän rinnassa hakaten kauemmas, huomaan lähes hyperventiloivani. Katson taakseni ja näen reppuselkäisen lapsen nousevan alkuperäisen tapaamispaikan automiehen kyytiin. Hän oli siis oletettavasti vain tavallinen perheenisä. Rauhoitun huomattavasti ja sotken nopeasti kotiini miettien, mitä juuri äsken oikein tapahtui.

Myyjä ojentaa minulle minigrip-pussin, jonka pohjalla on valkoista jauhetta.

Pyöräilymatkani menee ohitse kuin sumussa. Katulamput luovat ylleni kirkkaita valokeilojaan, päässäni soi Anssi Kelan Puistossa-kappaleen sanat: ”He luulivat jo selvinneensä, kun Laura näkee peileistänsä, kuinka valot siniset välähtää, vaatien pysähtymään”. En kuitenkaan näe poliiseja matkani aikana. Ja vaikka näkisinkin, miksi he minut pysäyttäisivät? Vaikka ensijännitys on jo haihtunut, tärisen silti hieman, kun parkkeeraan pyöräni ja kävelen sisään odottavan asuntoni turvaan.

Ostin gramman amfetamiinia. Se on nyt pussissa taskussani. Uskallan katsella sitä vasta, kun istun työpöytäni ääreen. Pyörittelen huumetta käsissäni ihmetellen sitä, kuinka vähän gramma lopulta onkaan. Purkautuva jännitys vaihtuu ihmetykseksi siitä, kuinka helppo koko prosessi olikaan.

Myynti-ilmoituksen löytymisestä siihen, että amfetamiini on hyppysissäni, meni vain vajaa kolme tuntia ilman minkäänlaisia ongelmia. Miten tämä voi olla näin helppoa, pohdin jälleen epäuskoisena. Helpompaa kuin yksikään osto, jonka olen tehnyt Facebookin kirppiksillä vaikeine myyjineen ja kilpailuineen. Käsittämätöntä.

 

Taustatyötä tietokoneella

Teen hiukan taustatyötä tietokoneella. En jostain syystä ollut etukäteen tutkinut, mitä olin ostamassa.

Amfetamiini, spiidi, vauhti, virta, piri. Rakkaalla lapsella on käyttäjien keskuudessa monta nimeä. Amfetamiini toimii vahvana piristeenä, joka vie pois väsymyksen, estää nälän tunnetta ja tuo lisää energiaa. Toisaalta se myös vähentää tarkkuutta, aiheuttaa unettomuutta ja vaikutuksen lakatessa lisää ärtyneisyyttä ja aggressiivisuutta. Pitkäaikainen käyttö saattaa johtaa myös psykoosiin.

Pyörittelen huumetta käsissäni ihmetellen sitä, kuinka vähän gramma lopulta onkaan.

Amfetamiinilla on Suomessakin pitkät perinteet. Se oli normaali lääke 20-luvun lopulta vuoteen 1968 saakka, jolloin amfetamiiniyhdisteet poistettiin lääkekäytöstä. Sitä käytettiin lääkkeenä muun muassa nenän tukkoisuuteen ja laihduttamiseen.

Vuonna 2014 tehdyn THL:n tutkimuksen mukaan kolme prosenttia suomalaisista oli kokeillut sitä elämänsä aikana, mutta arvio saattaa olla alakanttiin, sillä ongelmakäyttäjät olivat tutkimuksissa mahdollisesti aliedustettuja.

Päihdelinkki.fi:n mukaan amfetamiinia voi nauttia syömällä, sekoittamalla nesteeseen ja juomalla, nuuskaamalla tai suonensisäisesti.

 

Tarinan päätös

Kaadan amfetamiinin kädelleni. Se tuntuu karhealta, hiukan kuin jokin rakeinen jauho. Haju on hiukan tunkkainen. Hetken ajan mietin kaikkea lukemaani ja kokemaani. Ehkä sittenkin…

Tuo hetki menee kuitenkin ohi nopeasti. En kaipaa tuota kokemusta. Tiedostan riskit ja tyydyn perinteisempiin päihteisiin.

Hävitän aineen ja pussin turvallisesti. Hiukan vainoharhaisena pesen käteni kahteen kertaan. Tunnen helpotusta, mutta olen myös hämmentynyt. Näinkö helppoa se on?

48 vuoden laittomuuden, poliisin resurssien massiivisen käytön ja vuosia jatkuneen huumevalistuksen jälkeenkin huumeita on helpompi saada käsiinsä kuin viinaa pyhäpäivänä.

 

Jutun kuvat ja niissä esiintyvät henkilöt eivät liity tekstissä mainittuihin paikkoihin tai tapahtumiin.