Vielä viime syksynä lempiharrastuksiini kuului tenttiin lukemisen lykkääminen viime tinkaan ja tekemättömistä esseetehtävistä ahdistuminen.
Olennaisena osana kuvioon kuului yhteisen valituskerhon pitäminen opiskelukavereiden kanssa, kun muillakin oli essee palauttamatta ja kolme e-tenttiä rästissä.
Joskus tajusin (useimmiten kuitenkaan en) pysähtyä ja kysyä itseltäni, miksi ne e-tentit pitikään tehdä ja essee kirjoittaa. Oliko se opettaja, joka käski? Oliko se äiti, joka painosti hakemaan yliopistoon? Saattoi painostaakin, mutta lopulta tein itse valintani.
Toissasyksyn valitussuosikkini sen sijaan oli parisuhde. Vääntelin ja kääntelin asiaa loputtomiin niin poikaystävän kuin syyttömien sivullistenkin kanssa. Mutta missä olikaan määrätty, että juuri meidän juttumme pitää toimia, hinnalla millä hyvänsä? No ei missään.
Yliopistossa viettämäni vuodet olivat mahtavia. Samoin oli toissa syksynä päättynyt seurustelusuhteenikin. Toki molempiin mahtui myös vähemmän mahtavia hetkiä, mutta yhtäkään niistä en vaihtaisi pois. Se oli silloin sitä mitä halusin ja tarvitsin.
Pari vuotta sitten en olisi osannut edes kuvitella (millään tapaa tyydyttävää) todellisuutta ilman näitä sen ajan elämäni peruspilareita. Ja olisihan minulla ollut sekä opiskelun että parisuhteen jatkamiselle lukemattomia hyviä syitä. Kuten illuusio turvallisuudesta ja siitä, että kuuluin johonkin. Elämällä oli näennäinen suunta ja tarkoitus.
Kun katsoin rehellisesti motiivejani, jouduin tunnustamaan, etteivät opiskelijaidentiteetistä kiinni pitäminen tai äidin miellyttäminen olleet riittäviä syitä ryhtyä vääntämään gradua.
Eivätkä yhteiset muistot ja niiden synnyttämä kiintymys olleet riittäviä syitä jatkaa parisuhdetta. Me ihmiset vain olemme sellaisia hupsuliineja, jotka pelkäävät muutosta. Usein valitsemme tutun ja turvallisen, mutta tavalla tai toisella epätyydyttävän elämän mielummin kuin repäisemme itsemme siitä irti.
Heittäytyminen tyhjän päälle on hiton pelottavaa, tiedän kokemuksesta. Mutta vain heittäytymällä tyhjän päälle voi pudota johonkin uuteen ja paljon mahtavampaan, kuin mitä olisi koskaan osannut kuvitella, saati sitten suunnitella.
Kysy tänään itseltäsi, oletko tyytyväinen tekemiisi valintoihin vai tekisikö mielesi valittaa.
Jos päädyt siihen tulokseen, että opiskelupaikkasi ja poikaystäväsi ovat juuri sitä, mitä haluat, tartu tenttikirjaan kiitollisuudella ja vie rakkaallesi vaikka take away -kahvi.
Todennäköisesti huomaat kuitenkin halua valittaa jostakin. Ehkä sinulla on liian täysi lukujärjestys, kuormittava työ, ikävä asuinympäristö tai negatiivinen kaveri. Oli miten oli, toisenlainen todellisuus on aina mahdollinen.
Sinulla on oikeus valita. Ja oikeus valita myös valittaminen.