Sain ensimmäistä kertaa kuulla, että gravitaatioaallot olisi pystytty kokeellisesti todistamaan, kun fyysikko Lawrence Krauss vihjasi löydöstä tviitissään tammikuun alussa. Pian huhu saikin varmistuksen, kun Yhdysvalloista kantautui tieto, että Einsteinin teorian ennustamien gravitaatioaaltojen olemassaolo oli todellakin empiirisesti todistettu.
Löydön myötä Einstein sai vielä yhden sulan hattuunsa, ja ihmiskunta astui jälleen askeleen eteenpäin. Joku kysyy varmaan tässä vaiheessa, että mitä väliä löydöllä muka on.
Palaan tähän lausumaan hetkisen kuluttua. Ensin muutama sana tieteestä ja siitä, mitä se minulle merkitsee.
Öinen tähtitaivas ja yläpuolellamme kaartuvan taivaan valtavuus saa jotkut ihmiset tuntemaan itsensä pieniksi. Tietyssä mielessä näin onkin.
Aurinkokuntamme jatkaa matkaansa Linnunradan keskuksen ympäri kauan senkin jälkeen, kun ihmiskuntaa ei enää ole. Kun Andromedan galaksi törmää omamme kanssa muutaman miljardin vuoden kuluttua, olennot, jotka mahdollisesti seuraavat tuota kosmista tanssia, eivät ole ihmisiä.
Universumi ei suunnitellut meitä. Eikä se myöskään huomaa sitä, kun oma osamme tässä näytelmässä päättyy. Joillekin ihmisille tämä ajatus on ahdistava.
Minä kuitenkin näen sen voimaannuttavana. Mikä onni onkaan olla elossa ja pohtia ohikiitävän ihmiselämän ajan maailmankaikkeutta kaikessa loistossaan. Tunnen suurta nautintoa uusista edistysaskelista ja jopa hivenen ylpeyttä lajini puolesta, kun nousemme hitaasti kohti uusia oivalluksia.
Tuo ilo ja nautinto uuden oppimisesta on tieteen perusta. Hyvän tutkijan tunnistaa halusta oppia uusia asioita. Kysyminen ja uteliaisuus ovat ne ominaisuudet, joiden takia me olemme vielä täällä.
Aina löytyy myös niitä, jotka pitävät tutkimusta ja ihmettelyä ajan tuhlauksena. Kun yksi esi-isistämme nosti katseensa vaatimattomasta illallisestaan kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja pohti, mitä horisontissa siintävän mäen takana mahtaa olla, hänen vieressään oli varmasti joku, joka piti pelkkää ajatusta typeränä ja kehotti toveriaan keskittymään tärkeämpiin ajatuksiin. Mäen takana ei hänen mukaansa olisi kuitenkaan mitään kiinnostavaa. Tuollainen haihattelu ei toisi nuotioon lisää polttopuita.
Voimme kiittää onneamme, että utelias sukulaisemme ei kuunnellut vieruskaveriaan. Hän nousi nuotion äärestä ja suuntasi kulkunsa mäkeä kohti. Pitkän ja uuvuttavan kapuamisen jälkeen hän pääsi huipulle, tunsi nautintoa saavutuksestaan ja katsoi eteenpäin.
Horisontissa siinsi vieläkin kauniimpi mäki ja sen takana odotti jotain uutta ja ihmeellistä. Aivan samoin jokin kaunis odottaa meitä gravitaatioaaltojen takana.
Muuten olen sitä mieltä, että Suomen kouluihin tarvitaan yksi kaikille yhteinen katsomusaine.
Lue lisää: