Joskus jää hoksaamatta, ettei koulutus ole nykyisinkään ilmaista. Se, mitä valtio panostaa meihin opintojemme aikana, on lainaa vain; kun tutkinto on kasassa ja unelmaduuni plakkarissa, on takaisinmaksun aika. Tosin jos työtä ei irtoa heti, myös velkoja joustaa.
Nerokas ”lukukausimaksujärjestelmä” perustuu verotukseen.
Nyt valtio kuitenkin ulkoistaisi toimivan järjestelmänsä pankeille, vanhemmille, työnantajille, erinäisille säätiöille ja yliopistoille – niille, jotka rahaa opiskelijoille lainaavat tai antavat, mikäli maksuttoman koulutuksen aikakausi päättyy.
Tässä lehdessä on juttu ensimmäisistä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille maksullisista maisteriohjelmista.
Viime vuoden lopulla taas kerroimme, että rehtorit uskovat ainakin toisista tutkinnoista tulevan maksullisia viiden vuoden kuluessa. Kokeilusta ja kannanotoista on varsin lyhyt matka siihen, että kaikki korkeakoulututkinnot todella saavat hintalapun.
Jos koulutuksen saaminen on vanhempien, säätiön tai pankkilainan varassa, pelkkä alkuasetelma on monia kohtaan epäreilu.
Mutta vaikka hyväksyisikin sen, että ”heikot sortuu elon tiellä ja jätkä se vaan porskuttaa”, lukukausimaksut ovat ongelmallisia myös suomalaisen yhteiskunnan ja liike-elämän kannalta. Siihen ollaan tuskin näet varauduttu, että tutkinnostaan maksanut odottaa saavansa myös enemmän palkkaa – täytyyhän opintosijoituksen kannattaa tai edes tuottaa omat takaisin.
Toisaalta myös korkeakouluopetuksen laadun täytyy merkittävästi parantua. Vai kuinka paljon olisitte valmiita maksamaan massaluennosta tai hutaisemalla luetusta ja korjatusta kolmen kirjan tentistä?
Lukukausimaksuista pitää voida käydä avointa ja kiihkotonta keskustelua, mutta nimenomaan siitä näkökulmasta, että jos maksullisuus tulee, tutkinnon täytyy olla järkisijoitus. Anteeksi vain Suomen ”huippuyliopistot” – opetitte minua hyvin, mutta oman koulutukseni olisin hankkinut ulkomailta, jos kotimaisestakin olisi pitänyt maksaa.
Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi