Afrikkaa ei ole

Etsin mediakuvaston alkuvoimaista Afrikkaa, mutta löysin valomainoksia ja TV-managereita. Ristiriita opetti katsomaan omaakin kulttuuria tarkemmin.

Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme ulkopuolelta; koko Afrikka ihmeellisine ilmiöineen on meissä, kirjoitti sir Thomas Browne 1600-luvulla teoksessaan Religio Medici.

Sanat tulivat mieleeni viime kesänä, kun vietin neljä viikkoa Itä-Afrikan Ruandassa ja Burundissa. Olin tutustumassa pakolaisystäväni sukuun: Murwamashakoihin. Aiemmin olen käynyt Länsi-Afrikan Burkina Fasossa, silloin lukioprojektin yhteydessä.

Tunnistan itsestäni Brownen kuvaaman halun etsiä ihmeitä ulkopuolelta. Varsinkin ensimmäistä Afrikan matkaani ryyditti eksotiikan kaipuu. Olin silloin 18-vuotias. Etsin jotain alkuvoimaista: jotain sellaista, mitä länsimainen modernisaatio ei olisi pilannut. Tahdoin teknologiasta ja kaupallisuudesta vapaalle vyöhykkeelle.

Kun sitten laskeuduin ensimmäistä kertaa Afrikan mantereelle Burkina Fason Ouagadougouhon, luulin ensin tulleeni jonnekin ihan muualle. En nähnytkään välittömästi savimajoja enkä naamioita, joita olin odottanut, enkä kohdannut edes paljon puhuttua Afrikan aurinkoa ja lämpöä, sillä juuri saavuttuani oli pimeää. Sen sijaan kaikkialla oli viliseviä mopedeja, huoltoasemia, valomainoksia.

Kyse oli ensikosketuksesta. Toki sittemmin monet mielikuvistani osoittautuivat todellisiksikin. Jouduin aika pian keskelle aseellista konfliktia ja kuulemaan Afrikan levottomuuksista, sain osakseni afrikkalaisten vieraanvaraisuuden ja lempeyden ja söin perinneruokia osana arkiaterioita. Juureksista valmistettava fufu vastasi odotuksiani. Perhearvoja pidettiin tärkeinä, ja Afrikan kiirettömyys ei ollut pelkkä myytti. Savimajojakin näin syrjäisemmillä seuduilla.

Joka tapauksessa olin ollut uskomattoman typerä rakentaessani mielikuvani Afrikasta länsimaissa yhä mantereesta ylläpidettävän mediakuvaston varaan. En sentään uskonut kohtaavani ihmissyöjiä ja tiedostin Afrikan alueellisia eroavaisuuksia, mutta olin silti niin naiivi, etten uskonut afrikkalaisen pääkaupungin katujen täyttyneen moottoriajoneuvoista ja mainoskulttuurista.

Olen pettynyt siihen, kuinka olin saattanut niputtaa koko Afrikan jonkinlaiseksi fantasiaksi vailla mitään modernin maailman tuulahduksia. Mutten varmasti ole ollut ennakkoluuloineni yksin.

Siirtomaa-ajan kuvat

Sir Brownen kuvaamat ihmeet, joita etsimme Afrikasta, liittyvät haluun kohdata vierasta. Ainakin minusta oli innostavaa ja jännittävää päästä omalle kulttuurilleni vieraan ääreen. Vieras veti puoleensa.

Mutta oliko tavoittelemani vieras sittenkään niin vierasta? Oikeastaanhan toivoin kohtaavani mediasta, elokuvista ja kirjallisuudesta tuttua afrikkalaisuutta. Halusin siis sitä, mikä on minulle afrikkalaista, vaikkei se välttämättä afrikkalaisittain olisikaan niin afrikkalaista. Vastaavasti torjuin aluksi sen, mikä Afrikassa ei vastannut kuvaani Afrikasta.

Ne kirjallisuuden ja median ruokkimat mielikuvat, jotka ohjasivat omaa asennoitumistani, palautuvat siirtomaavallan aikoihin. Silloin Afrikka näyttäytyi eksoottisena ja primitiivisenä savanni- ja viidakkoalueena, kuten rasistisuudestaan tunnetussa Hergén sarjakuvassa Tintti Afrikassa. Tarkemmin aiheeseen johdattavat  vaikkapa Annika Tepon toimittama artikkelikokoelma Afrikan aika (2011) tai Olli Löytyn tutkimus Valkoinen pimeys (1997).

Vierauden tematiikkaa mietin jo viime matkalla, sillä luin samalla ranskalaisfilosofi Roland Barthes’n teosta Mytologioita. Minua järkytti seuraava kohta: ”Kuinka mustasta tai venäläisestä tehdään itsensä kaltainen? Siihen on olemassa hätäkielikuva: eksotiikka. Toisesta tulee pelkkä objekti, näytös tai ilveilijä. Ihmisyyden rajoille karkotettuna se ei enää uhkaa kodin turvaa.”

Olin siis sortunut Ruandassa toiseuden vierastamiseen, niin kuin Barthes ja moni muu sanoisi. Olin rakentanut jostain itselleni vieraasta ja tuntemattomasta karikatyyrin. Olin myös ollut viehättynyt tuohon karikatyyriin ja toivonut voivani seurustella karikatyyria edustavien ”aitojen” afrikkalaisten kanssa.

Sen sijaan tapaamani TV-managerit, laulukilpailutähdet ja bling bling -koruihin sonnustautuneet kovikset eivät olleet minulle afrikkalaisia, vaikka lopulta opinkin heiltä paljon afrikkalaisuudesta. Kun kohtasin ensimmäistä kertaa afroamerikkalaisilta näyttäviä managereja hostellihuoneessamme puhumassa bisneksistään, mieleni teki häätää heidät pois. Kielsin heidän olemassaolonsa, ei Afrikkaan kuulu rahanahnetta TV- ja musiikkialaa. Ne kuitenkin kuuluvat ainakin Ruandaan, jossa todistin ilmiötä muun muassa Guma Guma -laulukilpailun VIP-vieraana. Sinne pääsimme lahjomalla portsarin viidellä tuhannella Ruandan frangilla eli noin viidellä eurolla.

Pelkästään omaa typeryyttäni ja länsimaiden mediakuvastoa ei harhautuneesta Afrikka-kuvasta voi syyttää. Eksoottinen kuva Afrikasta on myös turismista voittoja saavan Afrikan etu. Samoin Suomestakin maalaillaan ulkomailla porokuvastoa. Kaikki me olemme saamelaisia tai vähintäänkin itse ravintomme kalastavia mobiiliteknologian asiantuntijoita.

Kuvien todellisuuden ulkopuolista todellisuutta ei enää edes ole, väitti filosofi Jean Baudrillard aikoinaan. Tunnemme vain median välittämän todellisuuden, eikä se viittaa itsensä ulkopuolelle, vaan muihin osiin mediatodellisuutta. Pieni vääntely on paikallaan: Afrikkaa ei ole, ei ainakaan sellaisena, jona sen tunnemme.

Takapajulako?

Ruandan ja Burkina Fason pääkaupungit ovat modernisoituneet valtavasti, siinä missä Burundin Bujumburassa voi vielä kohdata paremmin mediakuvastolle tyypillistä arkaistisempaa ympäristöä. Kuitenkin Bujumburakin on täynnä mopoja ja autoja ja ennen kaikkea roskia. Jätteet ovatkin suuri ongelma myös muualla Afrikassa, mikä on saanut Ruandan tavoittelemaan nollatoleranssia roskien suhteen. Maahan ei saa tuoda edes muovipusseja.

Yhtymäkohtia afrikkalaisissa modernisaatioprosesseissa voi nähdä Euroopan teollistumiseen 1700- ja 1800-luvuilla, paitsi että Afrikassa ei ole aloitettu höyrylaitteista vaan hypätty saman tien käyttämään mopoja, sähköä ja matkapuhelimia. Ilman ympäristötietoisuutta ollaan vaarallisilla vesillä. Hällä väliä -asenne on yleistä.

Ympäristöongelmien lisäksi Afrikan taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen liittyy tasa-arvopulmia. Vaikka varsinkin Ruandan talous on ollut nousussa, ei kehitys näy tavallisen afrikkalaisen elämässä välttämättä mitenkään. Suurin osa ihmisistä elää yhä kurjissa olosuhteissa.

Modernisaatio Afrikassa on ollut osittaista, alueellista ja vain tiettyjä ihmisryhmiä koskevaa, mutta joka tapauksessa afrikkalaista modernisaatiota ei voi sivuuttaa. Silti Afrikka usein näyttäytyy yhä takapajuisena yhtenäiskulttuurina, jota se ei ole itse asiassa ikinä edes ollut.

Afrikka herättää länsimaissa niin ihannointia kuin kauhisteluakin. Yhtäältä ryntäämme kokeilemaan afrikkalaista tanssia ja haaveilemme afrikkalaisesta kiireettömyydestä, toisaalta tiedostamme Afrikan sodat ja taudit.

Afrikassa onkin nähty sekä luonnollinen alkukoti – joka se toki evolutiivisesti onkin – että epäinhimillinen irrationalismin pesä. Kumpikin hahmotustapa on vääristävä.

Afrikka ei ole mikään muumilaakso eikä eldorado. Jokin ”takaisin luontoon” -periaate ei vain yksinkertaisesti toteudu Afrikkaan matkustamalla, sillä Afrikassa kulutuskulttuuri ja holtiton energiapolitiikka näyttäytyvät usein vielä irvokkaampina kuin länsimaissa.

Vastaavasti Afrikka ei ole irrationalismin eikä taikauskon manner – ei ainakaan sen enempää kuin Eurooppakaan. Myös länsimailla on taikauskonsa ja rikas uskomusperinteensä, mikä kuitenkin helposti unohtuu, vaikka afrikkalaisten taikauskoa onkin helppo osoitella.

Saman huomion on tehnyt myös ghanalainen Kwasi Wiredu, yksi Afrikan tunnetuimmista filosofeista. Häneltä on suomennettu kaksi artikkelia Raisa Simolan ja Ensio Puoskarin toimittamaan Afrikkalaisen filosofian antologiaan (2001).

Wiredu huomauttaa, että ”Lontoosta löytyy tänäkin päivänä joukoittain valkoisia miehiä, jotka ylpeästi väittävät olevansa noitia” ja epäilevänsä, että ”noituus ei Afrikassa ole kuunaan saavuttanut sellaisia mittasuhteita kuin Euroopassa 1500- ja 1600-luvuilla”.

Eikä taikauskoa ja uskomuksia tarvitse edes etsiä äärimuodoista. Suomessa kaikki tietävät, ettei hämähäkkiä saa tappaa ja ettei tikapuiden alta saa kävellä. Peukkujen pitäminenkin on itse asiassa taikakeino, ja kuinka usea lukeekaan horoskooppeja tai turvautuu homeopatiaan?

Yksi syy siihen, miksi Afrikka näyttäytyy meille taikauskoisena takapajulana, liittyy afrikkalaisen filosofian kuvauksiin. Perinteisesti afrikkalaisen filosofian esitykset ovat tarkastelleet ennemmin afrikkalaisia kansanuskomusrakennelmia kuin erityistä filosofiaa, Wiredu huomauttaa.

On syntynyt tilanne, jossa Russellia, Wittgensteinia ja muita länsimaiden suuria filosofeja on vertailtu afrikkalaisiin uskomuksiin, vaikka afrikkalaisia uskomuksia olisi toki hedelmällisempää verrata länsimaisiin uskomuksiin.

Vastaavasti me länsimaalaiset koemme yksittäisten filosofiemme ja tiedemiestemme tekevän meistä kaikista rationaalisia. Kyse on introjektiosta: heijastamme muiden edut itseemme. Sama toimii toisinkin päin: projektiossa heijastamme omat omat irrationaaliset piirteemme muihin, esimerkiksi afrikkalaisiin.

Kun nimeämme Afrikan valistuksen tarpeessa olevaksi taikauskon mantereeksi emmekä suostu näkemään Afrikassa järjenkäyttöä, suljemme silmämme omilta irrationaalisilta puoliltamme. Esimerkiksi suuri osa meistä ei suostu kuulemaan järkiperusteita geenimuuntelun puolesta. Moni perustaa poliittiset kantansakin pelkkiin uskomuksiin.

Eroista samuuteen

Loppujen lopuksi olemme aika samanlaisia: niin me länsimaalaiset ja afrikkalaiset kuin kaikki muutkin. Tätä samuutta vain ei yleensä pidetä yhtä kiinnostavana kuin eroavaisuuksia. Se on harmi, sillä nähdäkseni esimerkiksi rasismia ei kitketä eroja esillä pitämällä vaan tajuamalla, että olemme ihmisiä kaikki. Ilmaus on kliseinen, muttemme silti elä sitä useinkaan todeksi.

Samuudesta eroavaisuuksien sijaan puhuu myös filosofi Alain Badiou. Hän kirjoittaa kirjasessaan Etiikka – essee pahan tiedostamisesta, että ”ääretön toiseus on aivan yksinkertaisesti se, mitä on”, eikä siinä siksi ole mitään erikoista. Toiseutta on kaikkialla, olemme kaikki erilaisia. Rasistin mummo on erilainen kuin rasisti itse, miksei se ole tälle ongelma, vaikka afrikkalaisen erilaisuus on?

Badiou’sta täytyisi luopua ajallemme tyypillisestä toisen tunnustamisen eettisestä saarnauksesta ja siirtyä saman tunnustamiseen. Kohentuisiko suuren yleisön asenne erilaisuutta kohtaan herkemmin, jos erilaisuuspuhetta hillittäisiin ja alettaisiin korostaa ennemmin ihmisiä yhdistäviä tekijöitä?

Meissä länsimaisissa on sitä aivan samaa alkuvoimaisuutta, jonka liitämme afrikkalaisiin, ja afrikkalaisissa sitä järkeä, jonka länsimaat helposti omivat itselleen. Sanon tämä julki silläkin uhalla, että minua saatetaan pitää latteuksien latelijana. Aivan loppuun kuitenkin säästän keskustelun oman mummoni kanssa:

Mummo: Siellä Afrikassa kaikki on varmaan niin erilaista, etten osaa kuvitellakaan!

Minä: Niin, on siellä paljon erilaista, mutta loppujen lopuksi afrikkalaisissa on ihan sama perusihmisyys kuin meissäkin.

Mummo: Niin, niin, on niin erilaista!