Pitkiä, puisia ja tasakattoisia jokilaivoja lipuu Thaimaan ja Laosin rajojen välimaastossa puikkelehtien.
Maiden välille on muodostunut luonnollinen raja yhden maailman mahtavimman joen virran voimasta.
Jylhä Mekong saa alkunsa Tiibetin ylängöltä lähes viiden kilometrin korkeudesta ja jatkaa matkaansa kuuden valtion maaperällä lähes 5000 kilometriä etelään, kunnes laskee Etelä-Kiinan mereen.
Mekongin virtaava vesi on elinehto sen varrella asuville kymmenille miljoonille ihmisille. He jäävät kuitenkin suurempien voimien peittoamiksi, kun puhutaan siitä, kuka tätä virtaa hallitsee.
On helvetillisen kuuma ja tilan täyttää tärykalvot puhkova melu. Ilmastoinnin virkaa toimittaa molemmin puolin avoinna olevat ikkunat. Kainuulainen miettii, että mitäpä se hyvejää, kun ulkona lämpötila kohoaa jopa 36 asteeseen.
Matka vie kohti ”demokraattista” kansantasavaltaa. Kohti maata, joka joutui kärsimään Ranskan kolonialismin ikeen alla. Maata, joka sai kokea amerikkalaista vapautta vuosina 1964-1973 päätyen samalla maailman pommitetuimmaksi valtioksi.
Tätä titteliä Laos pitää edelleen, eikä kommunismia kukistettu. Ei parane patikoida omilla reiteillä, sillä Laosin maaperään räjähtämättömänä jääneet pommit tappavat ihmisiä edelleen.
Matka alkaa Thaimaasta. Se on oiva paikka asettaa kurssi kohti Laosia, sillä maat jakavat mittavan rajan.
Maiden välistä rajaa halkovat useat sillat. Ne ovat osoituksia ”Thaimaan ja Laosin välisestä ystävyydestä”. Jotain kovin tuttua tässä on. Suomen aiemmin kommunistinen itänaapuri rakennutti vaikka ja mitä muistomerkkiä ynnä muuta mahtipontista osoituksena ”maiden välisestä ystävyydestä”.
Paikallisbussi jättää Thaimaan puolella aivan rajasillan kupeeseen. Ensin on kuitenkin päästävä Thaimaan puoleiselle raja-asemalle. Joudun jälleen maksumieheksi paikalliselle tuktuk-kuskille, jonka kyydissä matka jatkuu kohti rajanylityspaikkaa.
Virallisuuksien jälkeen passi leimataan merkiksi siitä, että Thaimaasta on virallisesti poistuttu. Seuraavaksi täytyy ylittää tämä niin kutsuttu ystävyyssilta. Kävellen sitä ei voi tehdä, se on laitonta.
On ostettava lippu raja-asemien välillä kulkevaan, juuri ja juuri kasassa pysyvään bussiin. Ne kulkevat tai eivät kulje puolen tunnin välein. Täällä noudatettava aikakäsitys on kovin erilainen.
Myös rajan ylittämisestä tulee mieleen Suomen itänaapuri Venäjä. Siirtymä muistuttaa maaliskuuhun 2022 saakka Helsingin ja Pietarin välillä liikennöineellä Allegro-junalla tehtyjä rajanylityksiä, ainakin henkisesti. Kun rajan ylittää Laosin puolelle, maisema vaihtuu silminnähden. Kaikki on yhtäkkiä paljon rähjäisempää, aivan kuten Valjakkalan raja-aseman jälkeen Suomen ja Venäjän rajalla.
Köyhyys näkyy, valitettavasti. Noin kahdeksan miljoonan asukkaan Laos onkin Kaakkois-Aasian köyhin maa.
Thaimaan ja Laosin rajan ylittämiseen liittyy monenlaisia kauhutarinoita. Korruptoituneita virkailijoita, mittavia jonoja, yllättäviä lisämaksuja ja muita turisteille räätälöityjä ukotuksia.
Toisin on tällä kertaa.
Rajamuodollisuudet sujuvat yllättäen varsin jouhevasti. Maahantulopapereiden täyttämisen jälkeen hyvin leipääntyneet virkailijat eivät edes vilkaise papereita riittävällä tarkkuudella.
Onko kuvaa, kysyvät. Ei ole.
”Ok, two dollars or 80 baht (Thaimaan valuutta)”.
Rahaa tiskiin. Byrokratia lutviutuu.
”Next booth”.
”You go there. Next booth.”
Aina vain seuraavalle luukulle.
Luukkurallin jälkeen päästään lopulta virallisesti Laosin puolelle viisumi passiin leimattuna. Tämän havaitsee myös paikallinen tuktuk-kuski, joka suuren hymyn saattelemana odottaa rajan ylittäneitä matkaajia. Ihan kuin kuski olisi tätä ennenkin harrastanut.
Pienen tinkimisen jälkeen matka jatkuu kohti rajakaupunki Houayxayta (onnea lausumiseen!).
Tämä paikka on vain välietappi, jossa on tarkoitus viettää yksi yö. Seuraavana päivänä matka jatkuu kohti syvemmälle Laosia kaikin mahdollisin kulkuvälinein.
Houayxay on myös ensimmäinen järkevä paikka hankkia käyttöönsä paikallista valuuttaa eli kipiä. Korkean inflaation vuoksi itseään voi kutsua miljonääriksi jo noin 50 euron käteisnostolla. Viime vuosina maan inflaatio on pysytellyt reilussa 20 prosentissa, selviää Maailmanpankin tilastoista.
Mutta miksi matkaajat pysähtyvät juuri täällä, mitäänsanomattomassa piskuisessa kyläpahasessa?
Vastaus löytyy satamasta. Täältä on mahdollista ostaa lippu jokilaivaan, joka lipuu pitkin Mekongia kahden päivän ajan kohti Unescon maailmanperintökohteeksi nimettyä Luang Prabangin kaupunkia, ainakin vielä toistaiseksi.
Siihen laivaan astun seuraavana aamuna.
Epävireisesti laulava kukko herättää kello viiden ja kuuden välillä. Tämä aiheuttaa kiroilua, sillä paatin on määrä lähteä vasta kello yhdeksältä.
Majapaikan ikkunasta näkyy paikallinen mies ruokkimassa kanoja ja oranssikaapuisia munkkeja kävelemässä pitkin kylän ainoaa katua. Mantraa hokevat, mutta sen merkitys jää mysteeriksi heikon laonkielen ymmärryksen vuoksi. Jonkinlainen pyhyys kuitenkin välittyy.
Parempi painaa pää vielä hetkeksi tyynyyn.
Herään lopulta kahdeksalta. Voi helvetti. Kiire. Tai ainakin niin luulin. Juoksuaskelin majapaikan alakertaan hätiköiden pakattu rinkka selässä.
Rinkka tuktukin perään ja odottamaan lähtöä. Odotusta, odotusta ja odotusta. Noin puolen tunnin päästä kuski aloittaa matkan kohti satamaa. Vai että oli kiire.
Täyteen ahdettu tuktuk saapuu satamaan, joka juuri ja juuri täyttää termin määritelmän. Satama on käytännössä savisen montun liepeille kyhätty hieman syvempi ranta, jonne jokiveneet kykenevät laskemaan ankkurinsa.
Ilmassa tuoksuvat pakokaasut, joita nämä veneet tupruttavat keuhkojen iloksi
Nälkäinen matkamies hoksaa kioskin sataman liepeillä. Vaikka kolonialismin sivu Laosissa oli ankea, täytyy ranskalaisia kiittää siitä, että täällä voi täyttää mahansa erinomaisilla täytetyillä patongeilla.
Matkustajat astuvat jokilaivaan kantamustensa kanssa. Kukin saa ensiksi käteensä muovipussin kengille. Tässä laivassa nimittäin kävellään avojaloin.
Kukin etsii lippuun merkattua paikkaa. Sääntöuskollisena suomalaisena istun lippuun merkitylle paikalle. Tilannetta silmäillessä on kuitenkin helppo huomata, ettei paikkanumeroilla ole mitään virkaa.
Lopulta löydän paikkani paatin väljemmästä peräosasta. Isken ahterini penkkiin, joka on todennäköisesti romutetusta autosta haalittu istuin. Se on saanut uuden elämän nokkelan uusiokäytön myötä.
Laivaan saapuvista matkustajista voi todeta, että kansaa on moneen lähtöön: paikallisia ja turisteja, vanhoja ja nuoria. Ihmisten lisäksi paattiin pakkautuu koreittain erinomaista laosilaista lageria, ruokaa ja jopa muutama skootterikin.
Kello näyttää lähtöaikaa, mutta laiva ei liiku. Tunnelma on odottava mutta ei hektinen. Kaoottinen kylläkin. Ihmisiä tulee ja menee, paikkoja etsitään ja rinkkoja nakellaan puolelta toiselle.
Kello 10.30 dieselmoottori pärähtää käyntiin merkiksi matkan alkamisesta. Täysin ajallaan puolitoista tuntia myöhässä.
Livumme pitkin jylhää Mekongia. Rantapenkereet jyrkkenevät sitä mukaan, mitä syvemmälle Laosiin menemme.
Joen vehreät rannat ja ruskea vesi luovat kontrastin, joka tiivistää hyvin Mekongin jokimaiseman. Ajoittain joen hiekkarannat näyttävät jopa maailmanluokan rantakohteilta.
Mekong on täynnä elämää. Sen huomaa katsellessa rantoja, joissa lukuisat vesipuhvelit kylpevät. Sen ekosysteemi on yksi maailman monipuolisimmista. Esimerkiksi pelkästään eri kalalajeja Mekongissa elää eri arvioiden mukaan noin 1100 kappaletta.
Mekongin vuosittainen kalasaalis on valtava, noin 2,3 miljoonaa tonnia. Yli 35 prosenttia tästä saaliista muodostuu vaelluskaloista. Saaliin merkittävyydestä kertoo se, että Laosissa kala täyttää 48 prosenttia koko väestön proteiinin tarpeesta.
Joen ekosysteemi on siis täysin riippuvainen riittävästä ja vapaasta virrasta.
Tätä virtausta hallitsee Kiina, joka on rakentanut useita patoja ja vesivoimaloita Mekongin yläjuoksulle. Kiinan tiedetään vaikuttaneen tietoisesti Mekongissa virtaavan veden määrään, mahdollisesti painostaakseen poliittisesti eteläisiä naapureitaan. Kiina ei kuitenkaan tätä myönnä.
Voimaloita on rakennuttanut talouskasvun nimissä myös Laos, vaikka sen läpeensä korruptoituneella hallinnolla ei ole niihin varaa. Kiina kuitenkin on investoinut maahan runsaasti ja myöntänyt Laosille lainoja näiden projektien rahoittamiseksi.
Luonnonsuojelujärjestöjen mukaan patoaminen vaikuttaa negatiivisesti Mekongin luonnolliseen sade- ja kuivakauden kiertoon, estää ravinteiden siirtymistä ja vaikuttaa erittäin vakavasti vaelluskalojen mahdollisuuksiin siirtyä kutualueilleen.
Patoaminen siis vaikuttaa suoraan paikallisten käytössä olevaan ruuan määrään. Vaikka kalakannat ovat Mekongin tärkein ruoan lähde, ravinteiden kulkeutuminen joen alajuoksulle vaikuttaa suoraan myös maatalouteen.
Thaimaan puolelle rajaa katsottaessa on jälleen selvää, kumpi valtio on voittanut vaurauslotossa. Thaimaassa näkee uusien hotellien ja muiden asuinrakennusten perustuksia tasaisin väliajoin. Laosin puolella rakentaminen taas on hyvin vähäistä.
Veneen ruoria kääntelee nuori, arviolta parikymppinen laosilainen mies. Lukuisten yritystenkään jälkeen kielimuuri ei taivu sinunkauppoihin.
Lukuisten yritystenkään jälkeen kielimuuri ei taivu sinunkauppoihin.
Ei kulu tuntiakaan, kun matka saa ruotsinlaivamaisia käänteitä. Paikalliset korkkaavat oluet matkan alkamisen kunniaksi. Kaljaa kuluu holtittomasti. Onneksi sitä tarjoillaan huokeaan hintaan veneen perällä sijaitsevassa kioskissa.
Seuraan lyöttäytyy mieshenkilö, jonka katse näyttää hymyilevän. Alle minuutin kestävän englanninkielisen sananvaihdon jälkeen aksentti paljastaa miehen kansalaisuuden. Veli venäläinen, Miša nimeltään.
Sitä mukaan kun oluet tyhjenevät, venäjäksi käydyn keskustelun ilmapiiri vapautuu.
Miša kertoo asuvansa Koh Samuin saarella Thaimaassa vaikkakin pääasiassa matkustaa ympäriinsä.
Miksi?
Koska hänen mukaansa elämä Venäjällä on kertakaikkiaan ankeaa ja näköalatonta.
”Surullisia kasvoja, ihmisten elämä on kärsimystä. Ihmiset ovat rikki ja tyytymättömiä.”
Ammattinsa vuoksi Venäjältä lähteminen oli Miša helppoa. Hän on koodari, joka työskentelee etänä.
Misha ei välitä maansa hallinnosta ja tekee sen hyvin selväksi.
”Kuule, meillä on sanonta: rakastan maatani todella paljon, mutta valtiota vihaan”, hän sanoo ja jatkaa painokkaasti todeten, että sota Ukrainassa on suuri vääryys.
”Se on suoranainen tragedia. Ei vain Ukrainalle ja Euroopalle mutta myös Venäjälle. Putin on tappanut monia venäläisiä. He kaikki ovat kuolleet turhaan.”
Keskustelu keskeytyy, kun laiva yhtäkkiä hidastaa vauhtia.
Kyytiin otetaan lisää matkustajia niin sanotusti lennosta. Tällä kertaa kovin pyhiä sellaisia.
Jo kaukaa näkee, kuinka oranssikaapuinen munkki lähestyy laivaa pienen veneen kyydissä. Näky on niin erikoinen, että kaikki laivan matkustajat pysäyttävät kaiken toimintansa seuratakseen munkin pyhää matkaa jokilaivalle.
Noin seitsemän tunnin jälkeen saavutaan Pak Bengin kylään, joka on jokimatkan perinteinen välietappi käytännöllisen sijaintinsa vuoksi. Tänne ei yleensä jäädä viettämään aikaa yhtä yötä pidemmäksi.
Puen aiemmin pussitetut kenkäni ja kävelen ulos veneestä. Satama on täynnä niin sanottuja riivaajia.
”Room 200 000 kip, for you 150 000 kip!”
”Room 150 000 kip you come you come?” ja niin edelleen.
Ei ole viisasta tarttua ensimmäiseen tarjoukseen. Tartunkin viimeiseen. Neljä euroa yö ilman ilmastointia. Rahassa säästää sen minkä yöllä hikoilee.
Hintaan sisältyy kuljetus majapaikalle, joka ei toki kovin kaukana ole, sillä Pak Beng ei ole suurin kylä näillä mailla.
Avaimet käteen ja huoneeseen.
Palautusoikeutta ei ole. Juuri ja juuri siisti, vessaa ei voi vetää ja äänieristystä ei käytännössä ole.
Naapurin juottolassa pauhaa kehno musiikki aamun pikkutunneille saakka.
Vaikka Pak Beng onkin vain yksi välietappi monien matkailijoiden suunnitelmissa, on turismi riittänyt jonkinlaiseen kehitykseen. Kymmenen vuotta sitten kylä oli käytännössä vain yksi katu, jonka varrella kaikki palvelut sijaitsivat. Nyt katujen määrä on tuplaantunut.
Vanhempi nainen pitää kioskia sataman välittömässä läheisyydessä. Valikoimassa on kaikkea sitä, mitä jokilaivamatkaaja tarvitsee: vettä, olutta, pientä purtavaa, tupakkaa ja tietenkin täytettyjä patonkeja. Ostamieni patonkien syöminen tosin kostautui myöhemmin kolme päivää kestäneellä ruokamyrkytyksellä.
Satamassa aamun sarastus taittaa valoa Mekongin aalloista juuri oikealla tavalla. Hetki tuntuu taianomaiselta.
Reissaajat kerääntyvät satamaan arpomaan, mikä näistä kymmenistä veneistä on tämän päivän kulkupeli.
Lopulta laivan lastaaminen alkaa samoin menoin kuin matkan alkaessa. Ainoastaan kulkupeli vaihtuu. Tämä paatti on paljon kämäisempi ja aivan liian täyteen ahdettu.
Istumapaikasta haaveilu on turhaa, mutta laivan perästä löytyy vielä tilaa. Laivan perä on kuin pieni avonainen terassi, jonne kaikki paikatta jääneet pakkautuvat.
Katosta roikkuu kuiva kala.
Paatti aloittaa matkaansa ajallaan Laosin paikallista aikaa, eli noin tunnin myöhässä.
Syynään alla lipuvan joen rantoja. Tiheää viidakkoa, jyrkkiä kielekkeitä, virtaa halkovia suuria karikoita ja loputtomasti hiekkaa, joissa vesipuhvelit kiehnäävät.
Sitten on muovia, tuhottoman paljon muovia. Mekong onkin yksi maailman saastuneimmista joista. Sen kautta päätyy mereen vuosittain noin 40 tuhatta tonnia muovijätettä. Maailman suurimmista muovijätteen tuottajamaista kuusi sijaitsee Mekongin varrella. Ei tämäkään tee kovin hyvää Mekongin arvokkaalle luonnolle.
Ei kulu tuntiakaan, kun ensimmäiset oluet korkataan. Hilpeys on nousujohteista. Ihmiset tutustuvat ja jakavat reissutarinoitaan.
Aika tuntuu pysähtyneen puhelinyhteyksien mukana. On helppoa keskittyä olennaiseen. Sosiaaliset kohtaamiset tapahtuvat ikään kuin vahingossa.
Kaikkia kanssamatkaajia yhdistää yksi seikka: intohimo matkustamiseen, nimenomaan tietyllä tavalla matkustamiseen. Mahdollisimman pitkään, mahdollisimman pitkälle ja mahdollisimman halvalla.
Eetos on kuin suoraan erään Hesarin entisen rikostoimittajan suusta.
Tämä kahden päivän jokimatka onkin ihanteellinen matkustustapa juuri reppureissaajille, joilla ei ole kiire ja joiden pennin tulee venyä. Matkustusmukavuudessa jokilaiva peittoaa bussit 100-0, sillä joki ei ole kuoppainen toisin kuin suurin osa Laosin tieverkostosta.
Kahdeksan tuntia kuluu nopeasti etsiessä Beerlao -lasipullojen pohjia. Jälleen kerran pussitetut kengät löytävät ihmisten jalkoihin.
Vaikka matka on ollut rattoisa, ovat kanssamatkaajat varsin tyytyväisiä, kun jalat saavat jälleen koskettaa kuivaa maata.
Jokilaivat kuljettivat Luang Prabangiin arviolta noin 80 turistia, joista jokainen maksoi laivalipusta 450 000 kipiä, eli noin 20 euroa.
Kaupungin satamassa odottaa kymmeniä tuktukeja, jotka niin ikään ottavat oman siivunsa jokiturismista.
On helppo päätellä, että Mekongiin liitännäinen turismi tuo paikallisille mittavat tulot.
Ei ole tuulesta temmattua, että Mekongin patoaminen niin Kiinassa kuin Laosissakin voi päättää nämä jokimatkat lähitulevaisuudessa.
Asiantuntijat ovat varoittaneet, että patoaminen tulee johtamaan siihen, että joki muuttuu useiksi järviksi. Myös paikalliset matkanjärjestäjät pelkäävät tätä, koska se johtaisi merkittävän tulonlähteen hiipumiseen jo lähtökohtaisesti hyvin köyhän kansan keskuudessa.
Kuten todettua, Kiina on merkittävä rahoittaja Mekongin varren valtioiden infrahankkeissa.
Tätä nykyä Laos onkin pullollaan kiinalaisia turisteja, sillä muutama vuosi sitten pääkaupunki Vientianen ja Kiinan eteläisen rajan välille rakennettiin nopea junayhteys, joka on niin kallis, ettei paikallisilla ole siihen varaa. Juna-asemilla olevat kioskit ja verovapaat kaupat ovat selvästi räätälöity kiinalaisia silmälläpitäen.
Vuonna 2020 valmistui myös Kiinaan suuntautuva moottoritie, jonne paikallisilla ei ole kulkupeleillään asiaa. Nämä ovat osa Kiinan niin sanottua Vyö ja Tie -hanketta.
Uusi infra tuntuukin olevan tarkoitettu maan oligarkkien ja turistien, erityisesti kiinalaisten vierailijoiden tarpeisiin. Rahaa kyllä riittää rautatiehen ja moottoritiehen, mutta samaan aikaan paikallisten käyttämät tiet ja kadut jäävät vaille paljon tarvittavia huoltotoimenpiteitä.
Kiinalaiset pankit antavat kehitysmaille avokätisesti lainaa, jota nämä eivät useinkaan pysty maksamaan takaisin. Takaisinmaksuongelmat johtavat siihen, että Kiina saa ulkomailla haltuunsa strategisesti tärkeitä kohteita, kuten satamia, luonnonvaroja tai infrastruktuuria. Tätä kutsutaan velkaloukkudiplomatiaksi, jota Kiina on harrastanut myös Afrikan mantereella.
Kiinan vaikutus näkyy Laosissa muutenkin hyvin laajasti. Nykyään suuri osa kylteistä on kiinaksi, joka puolella on kiinalaisia tehtaita ja junat kulkevat Kiinan rajalta pääkaupunki Vientianeen sellaisella aikataululla, että ne on selvästi tarkoitettu kulkemiseen lähinnä Kiinaan ja takaisin, ei niinkään maan sisäisiin matkoihin.
Onkin syytä pohtia, johtaako Kiinan vallankäyttö Laosissa siihen, että se muuttuu jälleen siirtomaaksi. ▬