HI! I’m nine years old.

Kirjekaverini on ilmaissut ytimekkään sanomansa vaaleanpunaiselle paperille. Sanat tasapainottelevat valmiiksi merkityillä riveillä hieman haalistuneen keijukuvituksen keskellä.

Kaverini kertoo lempivärinsä olevan red ja lempiruokansa pizza and pasta. Hänen kissansa nimi on Mouse ja hän rakastaa perhettään. XD-hymiöitä löytyy muutama. Vuosi on 2009.

Toinen kirje.

Hello Finland! How is it? Hello! Roosa! Many snow had?

Kun vuosi sitten löysin kaappini perukoilta vanhan kenkälaatikon täynnä kirjeitä, tunsin ikävää. Kaipasin kirjeiden lähettäjää, tietenkin. Suurin osa säilyttämistäni kirjeistä on alankomaalaiselta tytöltä, jonka alakoulu oli ystävyystoiminnassa omani kanssa.

Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kaipaavani tuota suloisen verkkaista yhteydenpitotapaa.

Sisällöltään lapsuuden kirjeet olivat ehkä yksinkertaisia, mutta ne saivat minut pohtimaan: milloin olen viimeksi saanut kirjeen tai itse sellaisen lähettänyt?

KIRJEENVAIHTO voi olla ihmissuhteen perusta. Sen todistavat Koululaisen ja Villivarsan kaltaisten lehtien kirjeenvaihtopalstat, jotka kukoistivat vielä esimerkiksi 2000-luvun alussa.

Palstat olivat täynnä innokkaita ilmoituksia ja toiveita ystävyydestä. Joku etsi ihmistä, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia kirjoista, toinen kaipasi keskusteluja hevosroduista.

Kauempana historiassa kirjeet saattoivat olla ainoa tapa olla yhteydessä omiin läheisiin. Kirjeet olivat kohtaamispaikka, jonka äärellä voitiin olla lähekkäin, vaikka fyysisesti oltaisiinkin oltu kaukana.

Kirje voi olla myös anteeksipyyntö, osoitus rakkaudesta tai tapa sanoa hyvästi, kuten Shaun Usherin Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa (2019) esittelee. Teos on kokoelma kirjeitä läpi historian. Kirjeiden kirjoittajien joukosta löytyvät muun muassa muusikko Mick Jagger, kirjailija Virginia Woolf ja teoreettinen fyysikko Albert Einstein.

Teoksen johdannossa Usher alleviivaa sitä, että kirjeiden ainutlaatuisuus korostuu erityisesti nyt, kun ihmisten välinen viestintä painottuu digitaalisille alustoille.

TUNNISTAN ajatuksen.

Kirjeet ovat jotain poikkeuksellista ajassa, jossa kaikkea paperista vältellään ja käsinkosketeltavat viestintämuodot vähenevät.

Ajassa, jossa todellisuudet vaihtuvat vaihtoehtoisiin. Jossa digitaaliseen mukavuuteen halutaan paeta.

Kun pitkän tauon jälkeen ryhdyin kirjeenvaihtoon muutaman ystäväni kanssa, halusin tietoisesti kapinoida kiirettä vastaan, mutta myös löytää uudenlaisen yhteyden minulle tärkeisiin ihmisiin.

Osalle ehdotin kirjeenvaihtoa, ehkä hieman ironisesti, sosiaalisen median välityksellä. Osalle lähetin tai annoin kirjeen ja toivoin parasta. Yllätyin positiivisesti, kun ystäväni innostuivat aiheesta.

Huomasin, että en ollut ainoa, jolle kirjeet olivat olleet lapsuuden kirjekavereiden kautta arkea piristävä asia.

Muun viestinnän helppouden myötä kirjeet olivat unohtuneet, muuttuneet turhalta tuntuvaksi massaksi paperia.

NYT kirjoittelen ystävieni kanssa muutaman viikon välein. Aikaa yhden kirjeen kirjoittamiseen käytän tunnista muutamaan. Joskus tekstiä syntyy vähän, joskus useampi paperiarkki.

Kynällä kirjoittamisen rauhallisuus viehättää. Ajatustyötä ei voi hoputtaa, ja sanojen asettelu sisältää erilaista harkintaa. Kirjoittaessani mietin, mitä ja miten sanon.

Kirjeet ovat erityinen tapa tutustua ihmiseen ja tämän tunteisiin juuri siksi, koska sekä kirjoittajan että vastaanottavan lukijan on yksinkertaisesti pakko pysähtyä ajattelemaan.

Viestitellessä tekstiä on vaivatonta muokata. Asiaa voi lisätä ja sitä voi poistaa. Vaikka viestin olisi ehtinyt jo lähettää, on sen muokkaaminen jälkikäteen monissa sovelluksissa mahdollista. Viestin lähettämisen voi jopa kumota.

Kirjeen tapauksessa tilanne on toinen. Kun kirjeestä on kerran päästänyt irti, paluuta takaisin ei ole.

Nykyhetkessä, joka vaatii täydellisyyttä ja nopeutta, kirjeet asettavat osapuolet sopivalla tavalla epämukavuusalueelle ja antavat luvan olla keskeneräinen, ihminen.

Kärsivällisyyttä, sitäkin kirjeet ovat minulle opettaneet. Kun kiikutan kirjeen postilaatikkoon, matka vastaanottajan luokse vasta alkaa. Riski on otettava silläkin uhalla, että kirje ei välttämättä ikinä löydä perille asti.

IHMISYYDEN ja läheisyyden tuntu korostuu, kun kirjeet kirjoitetaan käsin.

Tunnistan lähettäjän jo kuoren kyljessä olevasta käsialasta. Tämä kirje on Santerilta, sillä hän kirjoittaa nimeni kauniilla koukeroilla. Tämä puolestaan on Katariinalta, koska hän merkitsee nimeni perään sydämenmuotoisen huutomerkin.

Pelkästä tekstin ulkonäöstä voi mahdollisesti aistia kirjoittajan tunnetilan. Hieman vapisevat kirjaimet saattavat viestiä jännityksestä, ja tiukasti paperia vasten painautunut kynä voi olla merkki turhautumisesta.

Täysin identtisen tekstin kirjoittaminen jollekin toiselle ei ole mahdollista. Kirjeessä on aina jotain henkilökohtaista.

Kuten Silva Virtanen osuvasti kuvaa Vita nuova -verkkomediassa julkaistussa esseessään, juuri minua kyllä ajatellaan jatkuvasti. Minulle kuratoidaan soittolistoja ja sosiaalinen media tarjoilee postauksia, jotka pitäisi kiitollisena vastaanottaa.

Ovathan ne suositeltu minulle. Jokin tietää, että nämä asiat voisivat kiinnostaa minua.

Näennäisessä juuri minun -ajassa kirje saa olon tuntumaan oikeasti erityiseltä.

Nimittäin joku tietää, että nämä asiat voisivat kiinnostaa minua.

Tämä teksti todella on tuotettu ja ajateltu juuri minulle.

KUN luen kirjettä, kuulen tutun äänen sanojen takana. Käytetty kieli kertoo jotain kertojastaan. Kielitieteilijä Liisa Mustanojan mukaan kirjeenvaihdon voikin ajatella olevan pienellä viiveellä tapahtuvaa keskustelua kahden ihmisen välillä.

Kirjeet ovat siis vastavuoroisuutta.

Minä kirjoitan, sinä luet, kirjoitat, luen.

Koska minä kerron tällaista, ehkä, ja toivottavasti, sinäkin kerrot sinulle merkityksellisistä kokemuksista.

Siksi ajattelen, että samalla, kun opin kirjeiden kautta toisesta, opin myös itsestäni ja omista ajatuksistani.

Kirjettä kirjoittaessani käyn läpi muistojani ja merkityksiä, joita niihin liitän. Saan koota ajatukseni rauhassa ilman keskeytyksiä.

Olen kirjoittanut kirjeissäni siitä, että tornipöllön sydämenmuotoiset kasvot ovat mielestäni kauniit ja että haluaisin kovasti opetella kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Myös siitä, etten tiedä miksi. Olen luetellut kyliä ja kaupunkeja, joissa joskus haluaisin seikkailla. Alleviivannut sanaa ehkä.

Olen kirjoittanut niitäkin asioita, joita en ole ääneen halunnut, osannut tai uskaltanut sanoa. Paperille avautuminen tuntuu turvalliselta, jopa terapeuttiselta itseilmaisun muodolta.

IHMISYYTTÄ vaalivaa kirjeissä on sekin, että ne antavat tilaa. Tiedän, että toinen on läsnä saman paperin äärellä, mutta minun ei kuitenkaan tarvitse olla todistamassa hänen reaktiotaan – tai sen uupumista – esittämääni asiaan. En näe sinisiä sakaroita tai nähnyt-merkintää viestin perässä.

Kirje antaa mahdollisuuden olla armollisempi sekä itseä että toista kohtaan. Vastausta ei odoteta välittömästi, joten sen mahdollinen uupuminenkaan ei tunnu niin karulta.

Joskus kirje jää lähettämättä ja teksti unohtuu odottamaan lukijaansa. Kirjoittajalle kirje on kuitenkin todellinen.

Tärkeintä on, että saa sanottua. Vaikka sitten kirjepaperin keijukaisille. ▬