Jyväskylän ylioppilasteatteri
Bernanda Alban talo
Ohjaaja: Karoliina Ruohonen
Ilokivi Venue
JYVÄSKYLÄN YLIOPPILASTEATTERIN kevään teos on ikivihreä mutta radikaali, syvä ja traaginen näytelmä.
Ohjaaja Karoliina Ruohosen käsissä Federico Garcia Lorcan kirjoittaman Bernanda Alban talon tarinan välissä on surrealistisia kohtauksia, joissa näyttelijät leikkivät lakin kanssa. Toisinaan he heittävät lakkia, joskus he pukevat sen päälle ja ihailevat itseään.
Unenomaiset kohtaukset ja niiden lapsenomainen ilo luovat kontrastin näytelmän synkkyydelle ja sen lähestyvälle tragedialle. Lisäksi taustalla pyörii joskus videokuvaa esimerkiksi merenrannasta, jonka avoimuus ja avaruus toimii myös vastapainona Alban talon klaustrofobiselle tunnelmalle sekä perheen omérta-koodille.
Tilan käyttö on esityksen aikana tavallista teatteriesitystä luovempi. Ajoittain hahmot kävelevät lavalta katsomolle tai viereen. Katsojalle syntyy tunnelma, että hän on oikeasti sisällä Alban talossa näkymättömänä vieraana.
VAIKKA ITSE NÄYTELMÄSSÄ ei esiinny yhtään mieshenkilöä, on otettava huomioon, miten Ruohosen ohjauksessa näytelmä kritisoi sukupuoliroolien lisäksi luokkahierarkiaa. Miesnäyttelijöiden esittämänä La Poncia (Karppi Mykkänen) ja nimetön palvelijatar (Benjamin Salin) erottuvat yläluokkaisesta Bernandasta ja hänen viidestä tyttärestään.
Lisäksi näyttelijät Anna Maslova ja Katri Montonen esittävät brechtiläisessä tyylissä kahta tai jopa kolmea roolia. Maslova esittää nimetöntä tyttöä sekä Alban perheen vanhinta Maria Josefaa, kun taas Montonen esittää kahta nimetöntä naista, joista yksi on kerjäläinen sekä talossa vierailevaa Prudenciaa. Maslovan tulkinta Maria Josefana kuvastaa hahmon sisäistä nuoruutta, mitä Bernanda ei hyväksy. Vastaavasti Montosen roolisuoritukset Prudenciana ja kerjäläisnaisena näyttävät katsojalle, kuinka paljon Alban perhe on eristäytynyt maailmasta.
NÄYTELMÄN PÄÄLLIMMÄINEN AJATUS on se, että avoimen keskustelun tukahduttaminen hierarkioiden ylläpitämiseksi johtaa siteiden katkeamiseen ja syvempään traumaan. Nähtyään näytelmän katsoja saattaa pohtia, voisiko hän avautua omista salaisuuksistaan.