Vuoden ensimmäistä Jylkkäriä lukiessa saattaa helposti päätyä johtopäätökseen, että kansainvälistyminen on päivän sana.
Sitä yliopistolla halutaan lisää. Ja paljon.
Kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden määrää ollaan lähivuosien aikana kolminkertaistamassa ainakin tavoitteissa. Kansainvälistä laulua laulaa myös ylioppilaskunta, joka yrittää edunvalvonnassaan pysyä yliopiston kintereillä.
Jyyn vuoden 2025 hallituksen puheenjohtajan Venla Suosalon mukaan kyseessä on koko vuoden läpileikkaava teema. Ja se myös kuuluu. Edustajisto valitsi Jyyn hallitukseen täksi vuodeksi ensimmäistä kertaa muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvan jäsenen. Perinteistä hallitusesittelyjuttua tehdessä keskustelu soljui kaksikielisenä melko saumattomasti.
Yksi tavoitteista on kasvavien opiskelijamäärien takia parantaa kansainvälisille opiskelijoille suunnattujen palvelujen laatua.
Arvokkaita näkemyksiä niiden tämänhetkisestä tasosta pääsevät tuoreimmassa Jylkkärissä esittämään kaksi ulkomailta Suomeen muuttanutta kauppatieteiden opiskelijaa.
Molemmat haluaisivat jäädä asumaan Suomeen myös opintojensa jälkeen. Ja kyllä se Suomi tuntuu toistaiseksi maistuvan, vaikka haasteitakin on ollut. Erityisen painokkaalta kuulosti toive vaativammasta suomen kielen opetuksesta.
Pakollisiin opintoihin kuuluu kansainvälisissä ohjelmissa vain yksi suomen kielen kurssi. Muuten oppi on pitkälti opiskelijan omalla vastuulla.
KANSAINVÄLISTYMISESSÄ ei ole kyse mistään altruistisesta projektista, jossa suomalainen korkeakoulu haluaisi tarjoilla maailman laadukkainta koulutusta tiedonnälkäisille tuleville huippuosaajille ihan hyvää hyvyyttään.
Kyse on siitä, että yliopistojen rahoitus on sidottu suoritettujen tutkintojen määrään. Suomalaisten opiskelijoiden määrä tulee heikon syntyvyyden takia laskemaan. Ja jos ei halua koulutukseen panostettujen eurojen valuvan aivovuotona ulkomaille, niin pitäisi keksiä, miten kansainväliset opiskelijat muutetaan lopulta suomalaisiksi veronmaksajiksi.
Jos muualta Suomeen muuttavia opiskelijoita haluaa oikeasti auttaa integroitumaan yliopistoyhteisöön, tulisi keskittyä enemmän siihen, miten heidän suomen kielen oppimistaan voisi tukea.
Puhe kansainvälistymisestä sisältää omissa korvissani riskin sille, että lopputuotteena syntyykin vain englanninkielistyminen – eli tilanne, jossa kansainvälisyys ei tarkoita integraatiota, vaan pelkästään englannin kielen vahvistumista kaikilla tasoilla. Jos näin käy, on oikeasti arvokas pyrkimys auttaa muualta tullutta ihmistä valunut hukkaan.
Kyse ei tietenkään ole nollasummapelistä. On erittäin hyvä, että opiskelijapolitiikan tasoja avataan myös muualta tulleille opiskelijoille. Mutta reaktio kaikkeen ei voi olla palveluiden ja ohjeiden kääntäminen englanniksi.
Suomalaiset ovat taitavina englannin puhujina vain aivan liian vieraskoreita.
Suomi on edelleen kansallisvaltio ja siinä ei ole kyse etnisyydestä vaan nimenomaan kielestä. Kieli pitää sisällään koko suomalaisen maailmankuvan, ja kun sen oppii, niin saattaa viihtyä täällä pimeässä räntäsateessa ehkä hieman pidempäänkin.
Jos yliopisto ja ylioppilaskunta todella haluavat edistää kansainvälistymistä, on suomen kielen opetuksen oltava siinä keskeisessä roolissa – ei vain muodollisena pakollisena kurssina, vaan aidosti tukevana rakenteena. ▬