Emilia Pérez
Jacques Audiard
Jännitys, Toiminta. K12. 133 min. Ensi-Ilta 10.1.2025.
2,5/5
Jacques Audiardin ohjaama Emilia Peréz on telenovelamainen Meksikoon sijoittuva musikaali transsukupuolisesta kartellipomosta, epätasa-arvoisesta yhteiskunnasta, perheestä, kunnianhimosta ja tähän kaikkeen mukaan ajautuvasta lakimiehestä, joka pohtii näennäisesti omaakin moraaliaan. Ranskalaisohjaaja on kertonut taidettaan inspiroivasta “runollisesta suhteestaan” Meksikoon, mutta sortuu sensaatiomaiseen kuvaukseen maan rajua historiaa ja korruptiota esitellessään.
Zoe Saldañan kunnianhimoinen lakimies Rita on kyllästynyt työssään näkemäänsä misogyniaan. Pahamaineinen huumekartellin pomo Juan ”Manitas” Del Monte ilmaantuu takavasemmalta tekemään tälle huiman tarjouksen ja vastapalveluksena pyytää järjestämään hänet sukupuolenkorjausleikkauksen. Yllättävän yhteistyön tuloksena Manitas lavastaa kuolemansa, jättää taakseen lapset, vaimonsa Jessin (Selena Gomez) ja rikollisen elämän aloittaakseen uudelleen Emilia Pérezinä. Karla Sofía Gascón esittää kunnianhimon, vallan ja ahneuden harmailla alueilla liikkuvaa hahmoa itsevarmalla, mutta herkällä otteella vakuuttaen katsojan siitä, että ainakin hän itse tuntee Emilian.
Ajatuksia kutkuttelevista teemoistaan huolimatta toteutus kompastuu poukkoilevaan kerrontaan, jossa kohtaukset jäävät iirrallisiksi. Tarina ei tunnista pääteesejään hahmojen todellisista persoonista ainaisen juonimisen taustalla ja jättää vastaamatta esittämiinsä kysymyksiin vaikkapa naiseuden moninaisista rooleista. Siitä huolimatta että osa musiikkiosioista jää mieleen, pilkkovat ne pääasiassa draaman väkevää kaarta monotonisella hulvattomuudellaan tahattoman mauttomasti.
Saldana loihtii ontoksi jäävään Ritaan aitoutta, mutta tavoitteelliseksi pohjustettua hahmoa viedään lopulta kirjaimellisesti paikkoihin vasten tämän tahtoaan. Yksi iso ongelma on, että Emilian trans-identiteetti on esitetty esineellistävänä maskina. Pinnan alta putkahtelevat maskuliiniset piirteet liittyvät usein hahmon epäluotettavuuteen ja vallan janoon vihjaten ikävästi miehisyyden edustavan tarinassa “pahaa”. Samalla tämän pehmeä puoli värittyy osin epäaidoksi ja laskelmoiduksi.
Camp-henkisenä trillerimusikaalina Emilia Pérez viihdyttää, mutta todellisuudessa se ottaa itsensä liian vakavasti ollakseen varsinaisesti sellainenkaan.