Helsingin Sanomissa ja Ylioppilaslehdessä on kommentoitu syksyllä oharien aikakautta. Kuinka tänä päivänä on niin helppoa perua tulemisensa juhliin tai illanviettoihin ilman sen kummempia selityksiä, yhdellä viestillä.

Tekstit olivat osuvia ja varmasti monelle samaistuttavia. Hesarin esseetä lukiessani kuitenkin mietin, että se oli liian ymmärtäväinen. Perujia ymmärrettiin, sillä aina ei jaksa sosiaalisia tilanteita.

Nykyajan kirous on, että kaikkia pitää koko ajan ymmärtää. Mikä tahansa moukkamaisuus on seliteltävissä parhain päin ja ei-ymmärtäjä muuttuukin tarinan pahikseksi.

”Pitää ottaa huomioon, että ihmiset ovat niin kuormittuneita nykyisistä työ- ja opiskeluelämän vaatimuksista.”

Okei.

Ja ratkaisu tähän on kohdella läheisiään epäkunnioittavasti ja töykeästi?

Koska elämme disclaimereiden kulta-aikaa, en tarkoita tässä nyt sitä, että joskus peruu osallistumisensa oikean esteen takia ja pahoittelee asiaa. ”Akkujen lataaminen” ei ole oikea syy.

Sarjaperujilla tuntuu olevan usein ajatus siitä, että sovittujen asioiden tekeminen vaatii täydelliset olosuhteet. Jos hieman väsyttää, kaulahuivi kutittaa tai ulkona sataa vettä, on ok perua tapaaminen hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.

Ihmiset kuuntelevat itseään liikaa. Mitä oikeastaan edes tarkoittaa ”Ei ehkä ole tänään fiilistä”?

HUONOJA KÄYTÖSTAPOJA ja muiden ihmisten huomioimattomuutta ei voi loputtomiin selitellä kuormittuneisuudella.

Ihmiset kuuntelevat itseään enemmän kuin koskaan, mutta samaan aikaan henkinen pahoinvointi lisääntyy. THL ja Turun yliopisto julkaisivat tänä vuonna tutkimukset, joiden mukaan nuorten ahdistusoireet ovat lisääntyneet merkittävästi viime vuosina.

Paatuneena kyökkipsykologina arvioni on, että pahoinvointi lisääntyy, kun ihmiset tekevät vain sen, mikä tuntuu sillä hetkellä parhaalta.

Samoin kuin läheskään aina ei tekisi mieli mennä ulkoilemaan. Mutta pitkässä juoksussa on terveellisempää, ettei joka kerta kuulostele omia tuntemuksiaan, kun tuntuu siltä, että haluaisi mieluummin jäädä sohvalle rötväämään ja katsomaan tiktokeja.

Ei minuakaan ole aina huvittanut lähteä johonkin sovittuun tapaamiseen. Mutta en muista koskaan katuneeni sitä, että lähdin tapaamaan ystävää.

Jos tunnistaa itsessään kyvyttömyyden pitää sovituista tapaamisista kiinni, kannattaa sanoa se suoraan. Eikä tehdä niin, että kun toinen jo odottaa kotonaan pullakahvit pöydässä, laittaa viime hetkellä muka-pahoittelevan ”Heiii sori, en ehkä tänään jaksakaan”.

Cheekikin sen jo aikanaan tiesi: ”Jos jotain luvataan se pitää ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään.”

Kirjoittaja on sovituista jutuista kiinni pitävä henkilö.