TOIMITTAJA Arja Paananen aloitti venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnot Jyväskylän yliopistossa vuonna 1986. Jo tuossa vaiheessa tavoitteena oli olla Venäjästä kirjoittava toimittaja.

Suunnitelmia oli kirkastanut Alkio-opistossa Korpilahdella vietetty välivuosi. Paananen luki opistossa tiedotusoppia, jota ei vielä tuolloin ollut Jyväskylässä tarjolla.

Viitasaarelainen ylioppilas oli ajatellut, että Suomessa venäjää opiskelevan ihmisen tulevaisuus olisi väistämättä opettajana tai kaupanalalla.

”Ei ne kiinnostaneet pätkän vertaa. Sitten mä tajusin, että ei mun ole pakko olla joku Moskovan-kirjeenvaihtaja, vaan voisin toimittajana muutenkin hyödyntää venäjän kieltä”, Paananen kertoo.

Kyse ei ollut siitä, etteikö kirjeenvaihtajuus olisi houkutellut. Harvalla medialla vain oli tuolloin kirjeenvaihtaja Neuvostoliitossa ja jos olikin, olivat he usein vanhempia miehiä. Tänäkin päivänä määrä on vähäinen.

Alkuun sivuaineeksi löytyi valtio-oppi ja pari vuotta myöhemmin myös journalistiikka, jonka opetus alkoi Jyväskylässä vuonna 1987. Paanasen mukaan yhdistelmä oli 1980-luvun lopulla poikkeuksellinen.

”Sitä pidettiin itsestään selvänä, että jos lähtee lukemaan kieltä, niin pitää ottaa joku toinenkin kieli. Minä aina sanoin, että en tarvitse toista kieltä, koska minä luen venäjää.”

JÄLKIKÄTEEN KATSOTTUNA Paanasen opintococktail vaikuttaa onnistuneelta.

Ilta-Sanomien erikoistoimittajana työskentelevä Paananen on raportoinut Venäjästä ja Venäjältä käytännössä koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan.

Työ ei ole jäänyt noteeraamatta. Vuosina 2008 ja 2012 irtosi Suuri journalistipalkinto vuoden juttu -kategoriassa. Vuonna 2018 hänet palkittiin Suomen kuvalehden journalistipalkinnolla ja vuonna 2024 Paananen valittiin vuoden journalistiksi.

Tänä syksynä Jyväskylän yliopisto nimitti Paanasen vuoden alumniksi. Syyskuussa ilmestyi myös Anu Kuistilan kanssa kirjoitettu kirja Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin.

Ensimmäisen kerran Paananen matkusti Moskovaan vuonna 1990 suorittamaan opintoihin kuulunutta kieliharjoittelua. Vuoden 1991 kesä kului Helsingissä Iltalehden kesätoimittajana, mutta elokuussa hän oli taas Moskovassa raportoimassa, kun vanhoilliset kommunistit yrittivät kaapata vallan uudistusmieliseltä Mihail Gorbatšovilta. Joulukuussa Neuvostoliitto hajosi.

NYT PAANASEN edellisestä vierailusta Venäjälle on jo yli kaksi vuotta. Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan vuoden 2022 helmikuussa. Samana vuonna umpeutui myös Paanasen työviisumi, jota ei enää uusittu.

Raportointi on muuttunut vaikeammaksi, vaikka onnistuu Venäjän seuraaminen myös Suomesta käsin. Paananen ei pidä oman viisuminsa umpeutumista kummoisena tragediana.

”Se on aika pientä siihen verrattuna mitä ukrainalaiset tai [Vladimir] Putinin sotaan lähettämien lasten perheet joutuvat kokemaan.”

Vaikka merkit Venäjän-Ukrainan-sodan laajenemisesta olivat ilmassa, tuli presidentti Putinin hyökkäys silti yllätyksenä.

Suomalaiset puhuvat itsestään aika-ajoin Venäjä-tuntijoina. Silti Venäjä yllättää Suomen kerta toisensa jälkeen.

Kun entinen venäläinen tiedustelu-upseeri Aleksandr Litvinenko murhattiin vuonna 2006 Lontoossa myrkyttämällä, oli selvää, että myrkkynä käytetty polonium oli peräisin Venäjän valtiollisesta ydinvoimalasta.

”Sen jälkeen Suomeen oltiin vielä puuhastelemassa Rosatomin ydinvoimalaa. Eli painettiin ikään kuin villaisella, että siellä se sama ydinvoimalatuottaja voi murhautella menemään”, Paananen sanoo.

Myös Krimin valtaus vuonna 2014 tuntui Paanasen mukaan tulleen suomalaisille yllätyksenä.

Hänen mukaansa suurin virhe on uskoa Venäjän toimivan saman logiikan perusteella kuin länsimaat.

Siksi Paanaselta löytyykin yksinkertainen vinkki Venäjän ymmärtämiseen.

Sauli Niinistön presidenttikauden alussa vuonna 2012 Putin oli kysynyt Niinistöltä, miksi Suomi pitää avoinna mahdollisuutta hakea sotilasliitto Naton jäsenyyttä ja todennut, ettei Suomi sillä ”saa Karjalaa takaisin”.

”Venäjä aina syyttää meitä siitä, mitä se itse tekee ja epäilee siitä, mitä se itse jo tekee.” ▬