Vihaan teitä, muhkea maha ja hyllyvä pylly.
Parikymppisenä uhosin, etten tule lihomaan. Nyt näen peilistä, että olen joutunut antamaan periksi.
Kuusi raskautta ja yhtä monta synnytystä läpikäynyt vartaloni on kokenut reilussa kymmenessä vuodessa muodonmuutoksen, jossa mieli ei ole pysynyt mukana.
Mitä kaikkea ne ovatkaan saaneet aikaan? Katsotaanpa tarkemmin.
Olen valeblondi. Tai musta lammas.
Minulla on 11 sisarusta, joista osa on vitivalkoisia, loput perusvaaleita. Sitten olen minä.
Onpa Liisalla tummat hiukset. Nehän on melkein mustat.
Luen isäni lausahdusta kuin avointa kirjaa: en kuulu joukkoon.
Lapsena ja nuorena, vaaleahiuksisena olin vielä osa blondien rivistöä, jonka tehtävä oli toimia isän maineen jatkeena. Vielä nuorena aikuisena yritin sulloutua isän asettamaan, ahtaaseen muottiin.
Samaan aikaan hiusteni tummumisen kanssa olen erkaantunut isästäni ja kasvanut omaksi itsekseni.
Useimmat pyristelevät irti vanhemmistaan murrosiässä, minä lepäilin silloin ja kriiseilin myöhemmin.
Murrosiässä keho erittää samoja hormoneja kuin raskauden aikana. Nämä hormonit saavat hiukset ja muunkin karvoituksen tuuhenemaan, ja joillain myös tummumaan. Hiukset voivat myös kihartua tai suoristua raskaushormonien vaikutuksesta.
Minulla on käynyt niin, että vaaleista laineistani on tullut tummia tikkuja.
Kasvoissa näkyy pyöreyttä. Peilikuva yllättää aina. Miksi koen itseni tietyn näköiseksi, ja silti hämmästyn, kun näen kasvoni?
Muistelen Minna Martinille tekemääni haastattelua aiheesta. Martin on psykologi, kouluttajapsykoterapeutti ja työnohjaaja, jolle kehoasiat ovat kuuluneet vahvasti työskentelyyn aina.
”Meillä on sisäinen kehosuhde, joka kuvaa sitä, miltä tuntuu olla minussa. Siihen kuuluvat kaikki aistimukset, tuntemukset ja kokemukset. Sitten meillä on ulkoinen kehosuhde siihen minään, jota voi katsella ulkopuolelta.”
Koska emme näe itseämme kokonaisuutena ulkopuolelta, meidän pitää käyttää peiliä tai valokuvia sen näkemiseen, mitä toiset meistä näkevät.
”Olemme jonkunnäköisessä suhteessa siihen, miten toiset näkevät meidät, koska näemme sen heidän ilmeissään, eleissään ja reaktioissaan. He antavat suullista palautetta meistä kehollisina olentoina.”
Saan siis tutustua kahteen Liisaan: sisäiseen ja ulkoiseen!
Toisaalta sisäistä minää ei juuri katsella, sitä aistitaan.
Tätä aistimista olen harjoitellut psykofyysisessä fysioterapiassa ja psykoterapiassa kohta kahden vuoden ajan, eikä selvyyttä juuri ole tullut. Kysymys: ”miltä sinusta tuntuu?” on edelleen vaikein, jonka terapeutti voi minulle esittää.
Kasvojen pyöreyttä lukuun ottamatta pystyn näkemään piirteissäni kauneutta varsin usein. Silmät, suu ja nenä ovat sopusoinnussa. Korvatkin sirot.
Aina tätä en ole osannut nähdä. Jostain syystä kuvittelin nuorempana, että nenäni on liian leveä, perunamainen.
Eräissä juhlissa tapahtui käänne, kun puolisoni sukulaistäti kehui nenääni siroksi. Nyt hyväksyn nenäni sellaisena kuin se on, ja olen jopa ylpeä siitä.
Ylpeä olen siitäkin, että olen voinut antaa lapsilleni tasapainoksi hiukan siromman nenän geenejä. Kehollani on näin muukin tehtävä kuin yrittää täyttää ympäristön ja itseni asettamia kauneusvaatimuksia.
Toisaalta vaikka olenkin tyytyväinen kasvonpiirteisiini, eivät silmäpussit ketään kaunista. Meilläkin nukutaan toisinaan huonosti. Valvominen turvottaa silmiä, mikä näkyy roikkuvina silmänalusina.
Taisi olla hyvin nukuttu yö takana, kun tässä vastikään kävin lähikaupassa osan lapsistani kanssa. Eräs vanhus ihmetteli menoamme ja alkoi kysellä perheestämme. Kun selvisi, että minulla on kuusi lasta, voi sitä päivittelyn määrää!
Näytät niin nuorelta.
Niin, enhän ole kuin vasta kolmenkymmenen.
Mutta näytät kaksikymppiseltä!
Vanhuksen sanat voisi jättää omaan arvoonsa, mutta toisaalta kyllähän ne hivelivät. Samalla mietin, miltä suurperheen äidin sitten kuuluisi näyttää.
Tummia silmänalusia, harottavia hiuksia ja tahraisia paitoja? Kenties huono ryhti ja pätkivä muisti? Tältäkin se voi näyttää, mutta myös kaikelta muulta. Äitiyttä ei aina näe naamasta.
Raskaudet ovat vaikuttaneet myös toiseen asiaan silmissäni, joskaan vaikutus ei näy ulospäin. Näköni on heikentynyt. Minulle tehdyn laserleikkauksen tehon pitäisi olla pysyvä, mutta niin vain löydän itseni tihrustamasta tienvarsikylttejä tämän tästä.
Terveydenhuollon ammattilaisten ylläpitämä Terveyskylä.fi-sivusto sanookin, että raskauden aikana nestettä kertyy elimistöön, myös sarveiskalvoon. Tämä voi vaikuttaa näkökykyyn.
Muutosten pitäisi olla ohimeneviä. Toisaalta olen 11 vuoden ajan ollut lähes koko ajan raskaana tai imettänyt. Olenkin varmaan sitten huonon likinäön iässä, kun kaukonäköni palautuu entiselleen, jos on palautuakseen.
Katse laskeutuu hartioille. Ne ovat jumissa aina. Kuinkas muutenkaan. Teen opiskelijana ja toimittajana päätetyötä, eivätkä imetysasentonikaan ole aina ergonomisimmasta päästä.
Uskon silti, ettei hartioideni jäykkyys ole pelkästään fyysistä, vaan siinä on mukana psyykkistä taakkaa, jota yritän keventää käymällä psykoterapiassa.
Psykologi Martin muistuttikin haastattelussa itsestä huolehtimisen tärkeydestä. Itsensä voi niin helposti äitinä kadottaa, kun on jatkuvasti valmiudessa vastaamaan toisten tarpeisiin.
”Äitinä keho ei ole pelkästään omassa käytössä, vaan kehoa käyttää myös joku toinen. Rajapinnat ovat tällöin sumuisia. Varhaisvaiheeseen liittyy voimakas symbioosi. Lapsi ei alkuun pysty edes erottamaan itseään äidin kehosta erillisenä olentona vaan on yhtä äidin kanssa. Se vaikuttaa valtavasti äidin kehonkuvaan.”
Martin muistutti myös siitä, millaisen mallin itsestä huolehtimisella antaa lapselleen. Hän on luonut yhdessä Petra Saarirannan kanssa kirjoittamaansa kirjaa varten termin kehosuhdeperintö.
”Se on kokonaisuus, joka pitää sisällään kaiken sen, jonka kohteena ihminen on ollut, mutta myös sen, jonka kohteena omat vanhemmat ovat olleet tai miten he ovat suhtautuneet toisten kehoihin.”
Siksi on tärkeä varoa arvostelemasta omaa tai toisten kehoja lasten nähden tai kuullen. Toisaalta se, miten itseä on kohdeltu ja katsottu ja miten kehoa on kommentoitu, muodostaa vain jäävuoren huipun siitä, mitä kaikkia jälkiä kehoomme voi jäädä.
Kehosuhdettaan on siis hyvä työstää, vaikka ei kärsisi vakavasta syömishäiriöstä tai muusta kehonkuvaa vääristävästä sairaudesta.
Rintani nököttävät peilikuvassa pieninä ja kiinteinä. Kiinteydestä iloitsen, mutta pienuutta en osaa arvostaa.
Mieleeni on jäänyt kätilön kommentti esikoisen synnyttyä. Hän ohjasi minua viemään lapsen aivan kiinni vartalooni imettäessä, koska minulla on kauniit, matalat rinnat.
Tuolloin kommentti huvitti ja nauroimme sille myös äitini ja siskojeni kanssa. Matalat! Eikös ne ole vain pienet, ajattelin. Kulttuurissamme kun tuntuu olevan vain isot (=hyvät) ja pienet (=huonot) tissit.
Nyt osaan olla kiitollinen kätilölle, joka asetteli sanansa viisaasti herkässä tilanteessa.
Sitä paitsi rintani hoitavat hienosti niille asetettua tehtävää niin seksuaalisen nautinnon tuottajina kuin lasteni ruokkijoina. Muistan Martinin huomion kriteerien muuttumisesta äitiyden myötä.
”Voi olla helpotus, kun keho pystyy muuhunkin kuin olemaan objekti – katsomisen tai halun kohde, pystyy tuottamaan elämää ja ylläpitämään sitä.”
Toisaalta olen iloinnut, että raskaudet ja imetykset ovat edes hieman rehevöittäneet rintojani. Miten sitten suu pannaan, kun jäljelle jäävät pömpöttävä vatsa ja pelkät nöpöttävät nännit? No, se on sen ajan murhe, liekö murhe lainkaan siinä vaiheessa.
Lasken katseeni vatsalle. Pömppövatsa. Joka raskauden jälkeen mittanauhasta on tarvittu vähän enemmän senttimetrejä.
Vaatekaappi on pitänyt uusia moneen otteeseen, eikä tehtävää helpota se, että vaateteollisuus ei suosi pulleaa vatsaa. Vaatekaapin päivitys tarjoaa toisaalta hyvän haasteen miettiä, kuka olen ja miten haluan sen pukeutumisella näyttää. Ihan vielä en ole itseäni tällä saralla löytänyt, mutta haaste on otettu vastaan.
Tästäkin, mahasta, varmasti pääsisi jumppaamalla. Sitä en ole liiemmin tehnyt. Hauskaa kyllä, joku on niinkin erehtynyt luulemaan.
Makasin nimittäin tässä taannoin kosmetologin pöydällä, kun suulas sokeroija kyseli perheestäni. Kun selvisi, että olen synnyttänyt kuusi lasta, kosmetologi päivitteli:
Ei uskoisi! No, kai sitä pysyy sitten kunnossa, kun vaan tarpeeksi liikkuu.
Taas kommentti hiveli, vaikka ei varmaan saisi. Enkö olekaan epäonnistunut: lihava ja laiska?
Totta on, että olen pystynyt vaikka mihin. Olen venynyt ja paukkunut, hienosti kestänyt, kuten vatsanikin.
Nyt tullaan arkaan paikkaan. Vähän kuumottaa, mutta yritän olla kiemurtelematta.
Katsotaan alapäähän…ei! Heti kiertelin. Alapää ei ole mikään sana. Vai mikä kehonosa on sitten yläpää?
Katsotaan siis vulvaa. Vulva. Siinäpä vasta kaunis sana.
Kaunis on vulvanikin, niin kuin se on kaikilla. Ei se siltä ole aina tuntunut. Tuskin olen sitä aiemmin uskaltanut katsoa.
Synnytykset ovat olleet tärkeä tekijä seksuaalisuuteni vapautumisessa. Psyykkinen rentous on ihanaa, mutta fyysinen rentous ei ole pelkästään sitä.
Kolmannen synnytyksen jälkeisen jälkitarkastuksen tekijä oli noheva: hän jopa mittasi lantionpohjalihasteni kyvykkyyden. Kolme plus viidestä. Jumpata pitää.
Sen verran olen kuitenkin vaginaani (siinäpä toinen kaunis sana) pumpannut, ettei liruja ole päässyt kuin hervottomassa naurukohtauksessa kaksi päivää esikoisen syntymän jälkeen ja viikko viidennen synnytyksen jälkeen trampoliinilla pomppiessa.
Kiinteyden puutos aiheuttaa kuitenkin epävarmuuden tunnetta seksissä. Joku päässäni sanoo, että timminä olisin parempi. Onneksi tunne on ohimenevä. Ei seksin tuoma nautinto ole rakenteesta kiinni.
Takapuoli on yhtä arka paikka. Käännyn hieman nähdäkseni peilistä, mitä sille kuuluu.
Pyllyni hyllyy, sen jo kerroinkin. Hyllyminen ei ehkä kuulu kauneusihanteiden mukaisen takapuolen ominaisuuksiin, mutta oikeastaan peppuni muoto on ihan kiva.
Sen sijaan enemmän hankalia tunteita aiheuttavat jo ensimmäisen raskauden aikana tulleet peräpukamat.
Pukamat ovat laajentuneita peräaukon laskimoverisuonia. Niitä aiheuttavat liian pitkät vessaistunnot, mutta myös pitkään paikallaan istuminen tai seisominen, ylipaino tai raskaus. Raskaudessa niiden taustalla ovat vatsaonteloon kohdistuva, lisääntynyt paine ja lihaksia veltostuttavat raskaushormonit.
Useimmiten niiden kanssa pärjää omin konstein, hankalimmat saavat hirttotuomion. Omani eivät juuri vaivaa, mutta jotenkin ne hävettävät.
Toisaalta jopa puolet suomalaisista kärsii tai on jossain vaiheessa elämäänsä kärsinyt peräpukamista. Siispä monta miljoonaa suomalaista kantaa häpeää asiasta, jonka kanssa myös esimerkiksi tämänhetkinen vierustoveri voi elää. Voisimmeko vain tehdä rauhan peräpukamiemme kanssa?
Jalatkin ovat toki saaneet raskauksista osansa. Reisissä on jopa raskausarpia. Hassua kyllä, ne eivät ole tulleet raskauksista, vaan lihomisesta lukioiässä.
Terveyskirjasto kertoo, että oikeampi termi ihomuutokselle olisi arpijuovat. Ne syntyvät, kun iho venyy ja alla oleva sidekudos repeää. Raskaudessahan iho tunnetusti venyy, mutta sen voi saada aikaan myös lihominen tai lihasten kasvaminen.
Katse laskeutuu lattiaan, jota vasten ovat painautuneet koosta 36 kokoon 38 kasvaneet jalkateräni. Raskausaikana jalkateriin kohdistuva lisääntyvä paine ja niveliä löysyttävä relaksaani-hormoni laskevat jalkaholvia ja näin pidentävät jalkaa.
Sikiön kasvattamiseen ja synnyttämiseen tarkoitetut hormonit eivät osaa kulkeutua pelkästään sinne, missä niitä tarvitaan vaan vaikuttavat koko kroppaan – ja samalla mieleen.
En ole enää sama ihminen kuin ennen perhettä, enkä haluaisikaan olla.
Otan askeleen taaksepäin ja katson peilistä näkyvää kokonaisuutta. Ihminen on kaunis kaikkine elämän jälkineen.
Siispä rakastan teitä, muhkea maha ja hyllyvä pylly. Ainakin toisinaan.▬