PUDOTTAUTUMINEN KORKEALTA, juoksu seinää pitkin, hyppy aidan yli ja laskeutuessa voltti.

”Joidenkin puristien mielestä voltit ei oo parkouria”, toteaa lajin ammattilainen Panda Ilén, heitettyään kuvauspaikalla näyttävän takaperin voltin tiilitasolta nurmikolle.

Palokkalaislähtöinen Ilén aloitti parkourin vuonna 2006. Kiinnostus syveni ja muut lajit putosivat pois.

”En muista mistä oltiin kuultu koko lajista, mutta alettiin kaverini kanssa kaksitoistavuotiaina kokeilemaan parkouria. Se oli vaan niin hauskaa ja motivoivaa puuhaa, joten käytiin treenaamassa yhä enemmän ja enemmän”, Ilen kertoo harrastuksensa lähtöpolkaisusta.

Toisin kuin lajin keksijät, hän on voinut itse valita lajin harrastuksekseen. ”Ihan kuin minkä tahansa muun lajin”.  

Parkourin alkujuuret ovat Ranskan esikaupungeissa. Lajin kantaisät, Yamakasi –niminen (suom. vahva ihminen, vahva henki) yhdeksän nuoren miehen ryhmä alkoi 1980- ja 1990-luvuilla treenata taitoa ja rohkeutta vaativaa, sulavaa liikkumista Pariisin rakennetussa ympäristössä.  

Ranskan levottomissa lähiöissä parkour antoi nuorille toisenlaisen vaihtoehdon elää. Huumeiden ja väkivallan kyllästämässä kasvuympäristössä parkour on tarjonnut keinon purkaa energiaa turvallisemmin.

Parkour on johdannainen ranskankielisestä reittiä tarkoittavasta sanasta parcours. Ensimmäinen nimi lajille on kuitenkin l’art du déplacement, siirtymisen taito. Kenties tämän nimellisen historian takia jotkut lajifanaatikot eivät pidä voltteja osana parkouria, jossa ideana on siirtyä paikasta paikkaan mahdollisemman sulavasti.

NYKYÄÄN PARKOUR RY -lajiliiton varapuheenjohtajana toimiva Ilén muistelee, että merkittävin hetki hänen urallaan oli, kun parkourtreenien vetäjät kysyivät häntä pitämään tunteja: ”Oli suuri kunnia, kun ne aikuiset ihmiset joita itse katsoin ylöspäin pyysivät mukaan toimintaan.”

Valmennuspestin myötä alkoi tulla myös kutsuja ulkomaan treenireissuille ja valmentamaan eri maihin. Lajin popularisoituminen kulkee hyvin yhdessä internetin kehityksen kanssa.

”Ulkomaille pidetään paljon yhteyttä ja siellä ollaan hyvin selvillä suomalaisesta lajikehityksestä”, Ilén kertoo.

Suureksi Olari räp -faniksi tunnustautuva Ilén näkee räpin ja parkourin välisen yhteyden, vaikka liitto ei olekaan yhtä ilmiselvä kuin vaikka breakdancen suhde räppiin.

”Ranskassa räppi on ollut kova juttu ysärillä, varsinkin maahanmuuttajataustaisten nuorten keskuudessa, josta myös tämä laji on ponnistanut.”

Parkouria, skeittausta, breikkausta ja painttaamista yhdistää se, että ne ovat katukulttuuriin kuuluvia elämäntapalajeja, joista muodostuu usealle harrastajalle myös elämänkatsomus.

Iléniä parkour on muovannut paljon: “Olen oppinut parkouria harjoitellessa pilkkomaan tavoitteita osiin, ja sen myötä kaikenlaisten asioiden harjoittelemisesta on tullut helpompaa. Päätee ihan vaikka kokkaushommiin tai hiusten letitykseen.”

Extremelajeissa loukkaantumiset ovat yleisiä. Nilkat, polvet ja ranteet tuppaavat vääntyä. Ilén on uransa alkuaikoina saanut kerran murrettua ranteensa. Viimeaikaisin suurempi haaveri on parin vuoden takaa, kun hän kolautti polvensa raskaaseen puulaatikkoon. ”Sain siitä sellaisen kahdeksan minuutin puuskutuskiroiluvideon”, hän kertaa tapahtunutta.

Ilén on tyytyväinen parkourin nykytilaan, jossa laji on paljon enemmän saatavilla kaikenlaisille ihmisille. On perheparkouria, taaperoparkouria, eri taitotasoja vaativia treenejä. Parkour ei ole enää pelkästään hyväkuntoisille nuorille miehille.

Parkouridoleista kysyttäessä Ilén ei mainitse ketään maailmantähtiä: ”Kyllä ne tyypit joiden kanssa oon yhtä aikaa aloittanut harrastamaan on niitä parhaita esikuvia.”