”Mums, mums. Onks tää päällä? Te sitten litteroitte tän kuntoon myöhemmin? Slurps, all right! Ryyst. Röyh!

Lappiin saapuessani minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka onnekas olin. Minua tervehtivät pystyyn kärähtäneet koivut, nakerretut ja kusen polttamat. Maisema teki vaikutuksen karuudellaan. Aivan kuin nuoruuteni Australiassa. All right man!

Rouskis. Mums. Saavuin Lappiin kesäkuun lopulla. Tarkoitukseni oli keksiä Rosalindalle ja kersoille jotain mielekästä tekemistä, ja se vaatii tietenkin aina minun läsnäoloani… Tai oikeammin minun lompakkoni. Mieluummin olisin tietenkin viettänyt lomat yksin kotona vetämässä brenkkua ja käteen, mutta… No joo, älä laita sitä siihen.

Moni nyt tietysti miettii, että why the fuck Mel Gibson tuli lomailemaan Suomeen. But it’s simple! Come on, think about it!

Siitä lähtien, kun saavuin Lappiin, minut otettiin vastaan nöyristelevästi ja hämillään. Täällä minua kohdeltiin kuin elokuvatähti Mel Gibsonia. Muualla minua kohdellaan kuin Mel Gibsonia.

Tapaamamme suomalaiset vaikuttivat varsin sopivilta palvelustyöhön. He olivat arkoja ja epävarmoja. He työskentelivät uskomattomalla tarmolla ja valittamatta riippumatta siitä, miten järjettömiä työtunnit tai sää olivat. Kaikesta heille tuntui riittävän palkkioksi yhteiskuva tai nimikirjoitus.

Tämä kaikki muistutti minua 1980- ja 1990-luvuista. Voi niitä aikoja. Tai muistutti ja muistutti. Tein silloin neljä Tappava ase -elokuvaa, joista muistan kuvanneeni ehkä puolitoista. Ei niitä käsikirjoituksia toisaalta selvin päin kirjoitettu, joten miksi niitä olisi selvin päin pitänyt lukeakaan. Röyh. Ihan sama.

Silloin sattui ja tapahtui kyllä kaikenlaista. Oscar-voitot, paljon bileitä… Tuntui että pystyi tekemään mitä vaan, ja ihmiset jostain syystä ostivat sen paskan.

Kaiken huippu oli, että yritin saada roolin sen yhden juutalaisen ohjaamasta elokuvasta, Schindlerin Listasta. Rooli saksalaisena toisessa maailmansodassa. What’s not to love? Mutta sitten minulle selvisi, että se kertoikin saksalaisesta, joka pelasti juutalaisia. Uskomatonta, miten hyvin sekin roska menestyi.

Toisinaan olen kyllä ajatellut, miten hyvä ohje George Milleriltä oli Mad Maxin kuvauksissa, että ole Mel vaan hiljaa. Varsinkin kun ottaa keittoa niin alkaa tuo suu kyllä joskus käydä. Oli se selkkaus sen poliisimulkun kanssa… Ja mitä Winona Ryderkin on ulissut, että haukuin häntä uuninväistelijäksi. Se oli ilmeisesti joskus 1995, eli en todellakaan muista. Kuulostaa kyllä ihan minulta. Röyh.

Mutta se teissä suomalaisissa onkin valloittavinta! Ei teitä kiinnosta mitä joku on joskus ehkä sanonut. Te katsotte vuosikymmeniä vanhoja leffoja ja palvotte niiden eläkeikäisiä tähtiä ihan kuin maailmassa ei olisi tapahtunut mitään viimeiseen 20 vuoteen. Täällä voi sanoa ihan mitä vain, jäädä kiinni, olla pyytämättä anteeksi, ja ketään ei kiinnosta. Te kysytte ainoastaan, että mitä söitte, olihan hyvää, kiitos!

Ja tiedättekö te miksi? Koska syvällä sisimmässänne te tiedätte, että te ette kiinnosta ketään. Ette ympäröivää maailmaa, ette Hollywoodia, ette minua. Lapseni eivät tule muistamaan tästä matkasta mitään, ehkä jotkut suloisen hämmentyneet mummot, jotka ihastelivat jalkaani vetämiä idioottimaisia kenkiänne.

Minulla on rahaa, minä voin matkustaa mihin vittu ikinä haluan. Se että päätin tulla juuri Suomeen ei kerro muusta kuin siitä, että tällaisella alemmuuskompleksisten apinoiden planeetalla minä voin mennä sulkemisaikaan buffetiin huutamaan, että onko täällä vielä tilaa, lapset autossa vituttaa ja alan ihan kohta taas ryyppäämään, ja te olette, että joku ihan perus äijä, sisään vaan.

Minua ei aluksi tunnistettu siellä. Ensin olin loukkaantunut. Sitten minut valtasi rauha.

Te ette kaipaa muuta kuin hyväksyntää. Sen näkee teidän kasvoistanne, kovan elämän ja ankaran sään vähämielisiksi muovaamista, iljettävistä kasvoistanne… Maa on alati muuttuvaa, täynnä draamaa ja muutosta, monimutkaista ja vaativaa.

Julkkiksia vastaan ei kannata taistella – niiden kanssa on tehtävä yhteistyötä, niihin on sopeuduttava, niiden kanssa on muututtava ja niitä on kunnioitettava.

Ja minun tarvitsee vain väläyttää Hollywood-hymyni, ja te olette polvillanne.

Mutta ei se ole hymy. Se on irvistys.

Mums mums. Prööt.”

Herra Mel Gibson

(Todella hienosti on joku kääntänyt tämän Mel Gibsonin aivan itsensä kirjoittaman kirjeen suomeksi)

Gibsonin alkuperäinen kirje englanniksi

”Munch, munch. Is this on? You’ll clean this up later, right? Slurp, all right! Slurp. Burp!

When I arrived in Lapland, I had no idea how lucky I was. I was greeted by burnt-out birches, gnawed and piss-scorched. The landscape was impressive in its harshness. Just like my youth in Australia. All right, man!

Crunch. Munch. I arrived in Lapland at the end of June. My intention was to find something meaningful for Rosalinda and the kids to do, and that always requires my presence… Or rather, my wallet. Of course, I would have preferred to spend the holidays alone at home, drinking and jerking off, but… Well, yeah, don’t put that in there.

Many might wonder now, why the fuck did Mel Gibson come to vacation in Finland. But it’s simple! Come on, think about it!

Since I arrived in Lapland, I’ve been received with humility and confusion. Here, I was treated like movie star Mel Gibson. Elsewhere, I’m treated like Mel Gibson.

The Finns we met seemed quite suitable for service work. They were shy and insecure. They worked with incredible energy and without complaint, regardless of how ridiculous the hours or the weather were. For them, a photo or an autograph seemed to be reward enough.

This all reminded me of the 1980s and 1990s. Oh, those times. Or reminded me and didn’t. I made four Lethal Weapon movies back then, of which I remember shooting maybe one and a half. Those scripts weren’t written sober, so why should they have been read sober either. Burp. Whatever.

Back then, all sorts of things happened. Oscar wins, lots of parties… It felt like you could do anything, and for some reason, people bought that crap.

The highlight was when I tried to get a role in that one movie directed by the Jew, Schindler’s List. A role as a German in World War II. What’s not to love? But then I found out it was about a German who saved Jews. Unbelievable how well that garbage did.

Sometimes I do think about how good George Miller’s advice was during the filming of Mad Max, to just keep quiet Mel. Especially when you’re drinking, that mouth of mine can really run. There was that incident with the cop prick… And what Winona Ryder’s been whining about, that I called her an oven-dodger. Apparently, that was sometime in 1995, so I definitely don’t remember. It does sound like something I’d say though. Burp.

But that’s the most charming thing about you Finns! You don’t care what someone might have said at some point. You watch decades-old movies and worship their retired stars like nothing’s happened in the world in the last 20 years. Here, you can say anything, get caught, not apologize, and no one cares. You only ask, what did you eat, was it good, thank you!

And do you know why? Because deep down you know that no one cares about you. Not the surrounding world, not Hollywood, not me. My kids won’t remember anything from this trip, maybe some sweetly confused grannies who admired the idiotic shoes I was wearing.

I have money, I can travel wherever the fuck I want. The fact that I decided to come to Finland doesn’t tell anything else but that on a planet of inferiority complex-ridden apes, I can go to a buffet at closing time and shout, is there still room, the kids in the car are pissing me off, and I’m about to start drinking again, and you’re like, just some regular guy, come on in.

At first, I wasn’t recognized there. I was offended at first. Then a sense of peace washed over me.

You don’t crave anything but acceptance. You can see it in your faces, molded into imbecility by hard life and harsh weather, those disgusting faces of yours… The land is ever-changing, full of drama and transformation, complex and demanding.

There’s no point in fighting celebrities – you must work with them, adapt to them, change with them, and respect them.

And all I have to do is flash my Hollywood smile, and you’re on your knees.

But it’s not a smile. It’s a grimace.

Munch munch. Fart.”