Nuori mies vetää viimeiset henkäykset savukkeesta ja ottaa naulakosta mukaansa mustan pikkutakin. Taputtava yleisö ja savukone saattelevat juontajan studioon, jossa haastateltava odottaa valmiina.
Ennen alkua ruudulle on lävähtänyt isolla fontilla juontajan mukaan annettu ohjelman nimi: NYBERG.
”Ai kauheeta.”
Oliko kamalaa?
”Oli oli, aivan hirveää.”
Toimittaja Arto Nyberg tuijottaa kannettavan tietokoneen näyttöä Helsingin Musiikkitalon kahvilassa.
Musiikkitalossa kuvataan joka sunnuntai Nybergin nimeä kantavaa keskusteluohjelmaa. Vuonna 2004 Ylellä alkaneella ohjelmalla ei tosin juontajan ja tämän nimen lisäksi ole paljoakaan yhteistä juuri nähdyn arkistovideon kanssa.
Ruudulla pyörii vuonna 1992 kuvattu Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksen esittelyvideo. Se päättyy noin viisi minuuttia kestävään osioon, jossa Nyberg haastattelee yliopiston silloista rehtoria Aino Sallista.
Haastattelun aikana tapahtuu kaikenlaista kummaa. Se esimerkiksi keskeytyy alkuunsa, kun Nybergin povitaskusta löytyvä puhelin alkaa piristä.
”Eikun mä en oo täällä yksin. Voisitko sä soittaa… tai mä soitan vähän myöhemmin”, Nyberg vastaa puhelimeen.
Haastattelukortteina toimivat Trivial Pursuit -kortit lentelevät minne sattuu. Viestintätieteisiin liittyvien kysymyksien lomassa ehditään tiedustella muitakin asioita.
”Minkä niminen on Tintin merikapteeniystävä?”
”Captain Haddock”, Sallinen vastaa aivan oikein.
Välillä Nybergin kädet nykivät holtittomasti ilmaa.
Onko kyseessä jonkinlainen talkshow-parodia?
Siitä Nyberg ei tiedä, mutta muistelee, että temppuilun tavoitteena oli saada teräsnainen hymyilemään.
”Muistelen, että tämä liittyi johonkin puheviestinnän opetusmenetelmäkurssiin, jossa käsiteltiin viestin perillemenon häiriöitä.”
”Tässähän ei silmäkään värähdä. Aino Sallinen on ollut Suomen parhaita viestijöitä aina”, Nyberg sanoo.
Ennen rehtorin virkaansa Sallinen toimi muun muassa juuri viestinnän laitoksen johtajana. Rehtorina hän jatkoi aina vuoteen 2012 saakka.
Videon alussa tapahtuvaa tupakointia Nyberg ei tahdo ymmärtää. Hänen mukaansa polttaminen antaa vinkin siitä, että kohta tapahtuu jotakin siihen liittyvää.
”What’s the fucking point?”
Vuonna 1992 Nybergin opinnot Jyväskylän yliopistossa olivat jo loppupuolella.
Vaikka eivät ne tavallaan koskaan virallisesti päättyneet. Maisterin paperit jäivät lopulta saamatta, kun työt Helsingissä kutsuivat kesällä 1992.
”-93 puolella koitin vielä käydä opiskelemassa, mutta ei siitä tullut mitään.”
Nyberg aloitti puheviestinnän pääaineopinnot Jyväskylässä vuonna 1987. Myöhemmin toiseksi pääaineeksi tuli journalistiikka. Suoritettuja opintoviikkoja kertyi lopulta 129, mikä vastaa hieman yli 190 opintopistettä.
”Ei sieltä ihan tyhjätaskuna lähdetty”, Nyberg sanoo.
Myöhemmin Nybergille selvisi, että hänellä olisi ollut pääaineoikeus myös suomen kielen opintoihin.
”Se tieto ei silloin kantautunut mulle asti. Sieltähän olisin voinut jopa valmistua.”
”What’s the fucking point?”
Jyväskylän yliopistoa kohti Nybergin oli ohjannut nykyisin Kangasniemen kunnallislehteä päätoimittava Tero-Mikko Talaslahti, jonka kanssa Nyberg oli 80-luvun puolivälissä ollut samaan aikaan Alkio-opistossa.
”Se soitti mulle intin jälkeen, että tämmöinen olisi kuin puheviestintä, että lähde opiskelemaan sitä. Kysyin, että aijaa pääseeks sitä kautta toimittajaksi”, Nyberg sanoo.
Talaslahti kertoo etsineensä pääsykoetta, johon ei tarvitsisi lukea kirjaa, ja päätyi itsekin hakemaan puheviestintään. Hänen kohdallaan opiskelupaikka ei Jyväskylästä tärpännyt, mutta Talaslahti ajatteli, että Nybergille koulutus saattaisi sopia.
”Artosta oli se nähtävissä. Siihen aikaan, jos soitettiin, niin ei silloin kuulumisia vaihdeltu, vaan piti olla asiaa”, Talaslahti sanoo.
Talaslahti itse päätyi lopulta opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon.
Opintojen aikaan ”Jyväskylässä häärättiin kaikenlaista”.
”Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa ja Kekkonen ministeri vain. Tosin Kekkonen nyt oli kuollut jo siihen mennessä”, Nyberg mukailee Irwin Goodmanin kappaletta.
Iso osa hääräämisestä keskittyi ylioppilastalo Ilokiveen, jossa Nyberg esimerkiksi soitti tiskijukkana musiikkia ja työskenteli talonmiehen tuuraajana.
Hän oli ahkerasti mukana myös Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (Jyy) kulttuurivaliokunnassa, joka järjesti erilaisia tapahtumia.
”Vanhojen opiskelijoiden illassa hinnoittelu meni niin, että mitä kauemmin olit ollut yliopistolla kirjoilla, niin sitä halvempi oli sisäänpääsymaksu”, Nyberg kertoo.
Kulttuurivaliokunnassa Nyberg oli myös useampana vuotena mukana järjestämässä ensi vuonna 40 vuotta täyttävää Jyrock-festivaalia, omien muistikuviensa mukaan 3–4 kertaa.
Jyrock oli se syy, joka Nybergin myös lopulta vei pois Jyväskylästä. Ylex:n edeltäjänä toimineen Radiomafian toimittaja Tero Liete oli Jyrock-viikonlopun perjantaina vuonna 1992 käynyt kehottamassa Nybergiä lähettämään työnäytteen Radiomafiaan. Hän oli siihen mennessä tehnyt sisältöä Radio Jyväskylälle ja Ylen Radio Keski-Suomelle.
”Sanoin, että jos tulet ja selvin päin kerrot tuon saman huomenna, niin sitten voin uskoa.”
”Se perhana tuli seuraavana päivänä selvinpäin sanomaan.”
Myös Tero Liete muistaa tapahtuneen.
”Sanoiko se Arto kumpi meistä oli humalassa?” Liete kysyy.
Lieteen mukaan Radiomafia etsi silloin aktiivisesti nuoria tekijöitä radioon.
”Tuskin on Artokaan sitä katunut, että lähti mukaan.”
Radiomafiasta alkoi Nybergin yhä jatkuva työura Yleisradiossa.
Se on pitänyt sisällään esimerkiksi Aamu-TV:n, A-Talkin ja musiikkiohjelma Hotelli Soinnun toimittamista ja juontamista. Vuodesta 2018 lähtien hän on tosin tehnyt töitä freelancerina.
Sunnuntaisin suorana lähetyksenä lähetettävä keskusteluohjelma Arto Nyberg täytti keväällä 2024 jo 20 vuotta. Se on suomalaiselle asiaohjelmalle pitkä ikä. Työn lisäksi ohjelma on tuonut Nybergille myös kaksi parhaan televisioesiintyjän Venla-palkintoa vuosina 2006 ja 2007.
Suurimman yleisön Arto Nyberg lienee saanut vuonna 2006, kun Late Night with Conan O’ Brian -ohjelman Suomi-jaksossa näytettiin pätkä amerikkalaiskoomikko Conan O’Brienin Nybergin kanssa tekemästä haastattelusta.
O’Brienin tapaan Nybergin kenties tunnetuin työ kantaa hänen omaa nimeään. Hänen mukaansa asiassa on kuitenkin yksi oleellinen ero.
”Conan on sen koko ohjelman tähti ja vieraat sen tähden koristeita. Meillä se menee toisin päin”, Nyberg pohtii.
Anna-lehdelle vuonna 2022 antamassaan haastattelussa Nyberg sanoi, että ei enää antaisi ohjelmalle omaa nimeään. Mitenkään helppo tehtävä nimeäminen ei kuitenkaan ollut. Nybergin mukaan ohjelman tuottaja Liisa Akimoffilla on tallessa kaikki 300 nimiehdotusta.
”Ne oli kaikki saatanan huonoja”, Nyberg sanoo.
Lopulta nimi päädyttiin pitämään ”niin simppelinä kuin voi”.
Simppeli on myös ohjelman konsepti. Tuottaja-käsikirjoittaja Kari Kyrönseppä oli pyytänyt Nybergiä suunnittelemaan ohjelmaa, jota lähetettäisiin sunnuntai-iltaisin ennen TV-uutisia.
Nyberg ja Akimoff aloittivat ideoinnin sulkemalla pois asioita, joita eivät ainakaan haluaisi sunnuntai-iltana katsoa.
”Eihän tänne jää mitään muuta kuin puhuvat päät!” Nyberg huudahtaa muistellessaan ideointiprosessia.
Ensimmäinen jakso esitettiin Yle TV1:ssä maaliskuussa 2004.
Arto Nybergissä juontaja ei heittele haastattelukortteja tai venkoile haastateltavan edessä.
Jokaisessa tähän mennessä kuvatussa jaksossa on kolme vierasta, joita haastatellaan suunnilleen yhtä kauan. Vieraat tulevat studioon yksi kerrallaan, ja jäävät paikoilleen istumaan aina uuden haastateltavan saapuessa studioon.
Brändiuudistuksia ei ole nähty tarpeellisiksi. Ohjelman tunnuskappaleena on jokaisessa jaksossa soinut sama Riku Mattilan sävellys ja aina kun vieras saapuu studioon, pärähtää ilmoille The Beatlesin kappaleen A Hard Day’s Night alkusointu. Kuvauspaikka on välissä vaihtunut Pasilan studiotalosta Musiikkitaloon, mutta muutoin jopa istuimet ovat pysyneet samoina.
Ylellä maaliskuussa esitetyssä 20-vuotisjuhlalähetyksessä Nyberg tosin paljastaa näyttelijä Pirkka-Pekka Peteliukselle, että ainakin juontajan tuoliin on jossakin vaiheessa vaihdettu tyyny.
Usein haastatteluiden virikkeenä käytetään arkistomateriaalia tai laitetaan vieras sana-assosiaatiohaastatteluun.
Lopuksi kolmen vieraan toivekappaleista valitaan yksi soitettavaksi. Tässä piilee myös suoran lähetyksen luonteeseen liittyvä käytännön hyöty. Lähetyksen pituuden määrittelee ohjelmakartta ja lopussa soitettavan kappaleen avulla lähetys on lähes joka kerta yhtä pitkä.
”Kerran on käynyt niin, että on loppunut aika kesken ja jäänyt kappale soittamatta.”
”Kun ei tiedä mitä tapahtuu, niin kaikkein vähiten tässä voi yksilö haaveilla yhtään mitään”
Suoria esikuvia ohjelmalla ei ole, mutta myöhemmin huomattiin, että legendaarisen brittitoimittaja Michael Parkinsonin vuosia tekemässä Parkinson-keskusteluohjelmassa oli paljon samaa tyyliä.
Erona on esimerkiksi se, että Arto Nybergissä ei ole studioyleisöä. Sekin on Nybergin mukaan tietoinen valinta. Ohjelma on jokaiselle katsojalle sama. Vieraat esiintyvät haastattelijalle ja kameroille, eivät studioyleisölle.
”Vaikka jos Liisalta [Akimoff] kysytte, niin saattaa siihen budjettikin liittyä.”
Yhden ison edun Nyberg tunnustaa oman nimensä käyttämisestä.
”Kun ohjelma on tämän niminen, niin sitä ei voi kukaan muu tehdä kuin minä.”
Nybergin haastateltavana on vuosien aikana ollut niin monia suomalaisia julkisuuden henkilöitä, että olisi melkein helpompi miettiä kuka ohjelmassa ei ole käynyt. Juhlajaksossa mainitaan jaksojen määräksi yli 600, haastateltavia on ollut yli 1 500.
Tekee herkästi mieli kysyä, kuka on ollut vieraista mieleenpainuvin tai kenet Nyberg vielä haluaisi saada ohjemaansa vieraaksi.
”Kaikki kysyvät aina samaa, enkä mä koskaan niitä kerro”, Nyberg toteaa ykskantaan.
Hän ei halua laittaa vieraita eriarvoiseen asemaan.
”En mä mikään päänahkojen kerääjä ole.”
Ohjelmaa ei tehdä toimittajaa itseään, vaan yleisöä varten. Siksi vastaus unelmavieraaksi on lopulta ”ajankohtaisimmat haastateltavat juuri seuraavana sunnuntaina”.
Arto Nybergissä tempo on rauhallinen ja formaatti tuttu. Pyrkimys on ollut välttää katsojien shokeeraamista, koska se johtaisi lopulta siihen, että joka viikko olisi oltava aina vain pöyristyttävämpi. Tämä lopettaisi ohjelman ”alta aikayksikön”.
”Ideana ohjelmanteossa on saada katsojalle enemmän ahaa- kuin oho-elämys”, Nyberg sanoo.
Välillä ohjelmaan halutaan myös ihmisiä, joita ei ole aiemmin telkkarissa nähty. Formaatin kannalta on myös tärkeää, että tunnelma studiossa on vapautunut ja rento.
Tosin joskus on kysyttävä se epämiellyttäväkin kysymys. Vuonna 2008 Suomessa kohistiin poliitikkojen puutteellisista vaalirahailmoituksista vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Erityisesti huomiota herätti eri puolueiden ehdokkaille rahaa jakanut Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistys, jonka rahoittajiin kuului muun muassa liikemies Toivo Sukari.
Suomen entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) oli vuonna 2006 avaamassa Sukarin omistamaa kauppakeskus Ideapark Lempäälää. Nyberg kysyi Lipposelta ohjelmassaan, millainen suhde tällä on Sukariin. Lipponen vastasi sen olevan ”oikein hyvä” ja kertoo avanneensa poliittisella urallaan useita yritysten toimitiloja.
Jatkokysymykseen omista rahoittajistaan Lipponen ei vastausta osannut antaa.
Aktiiviset poliitikot ovatkin Nybergin mielestä vaikeimpia haastateltavia, koska he eivät saavu paikalle ihmisenä vaan puolue ja agenda edellä.
”Ihminen on kiinnostava ja loppujen lopuksi elämässä on kysymys siitä, että vaihdetaan ajatuksia toisten ihmisten kanssa. Tämä on perushumanismia.”
Unelmahaastateltavaa Nybergistä ei irti saa, mutta onko hänellä muita unelmia?
”Ammatilliset unelmat taitaa olla, että saisi tehdä mahdollisimman pitkään”, Nyberg vastaa.
Se ei ole itsestäänselvyys, vaikka olisikin palkittu ja vuosikymmenien ajan TV:ssä esiintynyt ruutukasvo.
”Mediakenttä on ihan helvetinmoisessa murroksessa. Miten käy Ylen rahoituksen ja Maikkarin.”
”Kun ei tiedä mitä tapahtuu, niin kaikkein vähiten tässä voi yksilö haaveilla yhtään mitään”, Nyberg pohtii.
Ja sattumaa elämä pitkälti onkin. Nuorena Nyberg kertoo ihailleensa esimerkiksi Ylen entistä Lontoon kirjeenvaihtajaa Erkki Toivasta ja haaveilleensa pääsevänsä itse joskus Lontoon kirjeenvaihtajaksi.
Sitten hän sai tutustua Toivaseen.
”Tajusin, että eihän tästä tule yhtään mitään, kun se on niin hemmetin hyvä”, Nyberg toteaa.
Mutta millainen on Arto Nyberg toimittajaroolin ulkopuolella?
Siihen liittyy paljon edellä mainittu Lontoo ja Englanti, joissa hän vierailee usein. Syitä on kaksi: populaarimusiikki ja jalkapallo, joissa molemmissa Lontoo on ”Länsi-Euroopan pääkaupunki”. Nykyisin hän käy jalkapallon lisäksi katsomassa myös Lontoossa opiskelevaa poikaansa.
Suosikkijoukkue tosin pelaa punaisissa paidoissa ja pitää kotiaan Liverpoolissa.
Musiikin osalta kirjaston ja jalkapallokentän välissä eläneeseen viialalaiseen nuoreen mieheen tekivät vaikutuksen brittiläiset punkbändit kuten Sex Pistols ja samaan aikaan Suomessa läpi lyöneet Pelle Miljoona ja Sehr Schnell.
Pelle Miljoona oli sattumalta esiintymässä myös Ilokivellä järjestetyssä vuoden 1992 Jyrockissa, kun Nybergille väläytettiin ideaa työpaikasta Radiomafiassa.
”Miksi sanot Ilokivellä, etkä Ilokivessä?” Nyberg kysyy.
Asiallinen huomautus haastateltavalta. Tässä asiassa nuoriso saattaa olla pilalla. On eriasia olla kusessa kuin kusella, jatketaan.
”Kaikki tapahtui ylioppilastalossa.”
Nyberg sanoo ajallaan Jyväskylässä olleen hänelle ratkaiseva merkitys.
”Niin kuin joku Aino Sallinen, jonka kanssa olen muutenkin saanut olla tekemisissä, niin se esimerkki minkä sieltä sain, on ollut todella vaikuttava”, Nyberg sanoo ja nyökkää kannettavan suuntaan.
”Ei nyt ihan tuu tippa linssiin, mutta ei ole kaukanakaan.”
Nybergin mukaan opiskeluajoissa oli vapauden ja aikuiseksi kasvamisen tuntua.
”Enhän mä saanut Jyväskylästä mukaani kuin ainoastaan elämänkumppanin, eli nykyisen vaimoni, ammatin ja läjän kavereita, jotka vieläkin vastaa kyllä puhelimeen, jos niille soittaa.”
