Yksi korjaa villapuseroa, toinen t-paitaa, kolmas palestiinalaishuivia ja neljäs sukkaa. Käsipyyhkeiden ripustuslenkit saavat jatkoaikaa ja trikoopaidan pikku reikä on nopeasti paikattu. On Korjauskollektiivi JKL:n ensimmäinen tapaaminen. Paikalle on kerääntynyt kymmenkunta ihmistä, kullakin mukanaan jotain paikattavaa.
Mukana on myös Korjauskollektiivin alullepanija, jyväskyläläinen Tutta Oittinen, joka inspiroitui Helsingissä toimivasta Korjauskaupungista ja päätti laittaa ryhmän pystyyn. Korjauskollektiivin ajatus on yksinkertainen: korjata rikkinäisiä vaatteita ja tekstiilejä yhdessä kuukausittain. Tavoitteena on paitsi parsia, myös luoda kaikille avoin yhteisö, johon saa tulla sellaisena kuin on. Ei tarvitse olla maailmanmestari tai käsityöihme osallistuakseen.
”Totta kai toivoisin myös, että tämänkaltainen tekstiilien huoltaminen lisääntyisi”, Oittinen summaa.
Oittinen kiinnostui pukeutumisen eettisistä kysymyksistä teini-iässä. Hän on pyrkinyt vaikuttamaan asiaan sekä omilla valinnoillaan että kouluttautumalla: haastattelun tekoaikaan hän viimeistelee Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun ympäristöjohtamisen maisterintutkielmaansa tekstiilien vastuullisesta kuluttamisesta.
Suomalaisten kuluttajien käsityksiä ympäristöllisesti vastuullisesta muodista ja kuinka käsitykset vertautuvat tieteessä esiintyviin ympäristöllisesti vastuullisen muodin määritelmiin -työnimeä kantava tutkielma sisältää 21 haastattelua 25–45-vuotiailta suomalaisilta kuluttajilta.
Metropolia Ammattikorkeakoulun vaatetusalan (YAMK) tutkintovastaavan, taiteen tohtori Essi Karellin mukaan koulutus on yksi avainseikoista kestävämmän tekstiiliteollisuuden rakentamisessa.
”Kestäviä toimintatapoja ja kulutuskäyttäytymistä olisi mahdollista opettaa pienestä pitäen perheissä ja peruskoulussa. Tällä hetkellä suomalaisissa korkeakouluissa on otettu jo erittäin hyvin huomioon tekstiilien vastuullisuuskysymykset ja aihetta käsitellään monesta näkökulmasta. Suomi on mielestäni tässä mallioppilas, vaikka parantamisen varaa on toki aina. Havaintoni on, että asian laita ei ole näin hyvä suurimmassa osassa maita, joissa tekstiili- ja vaatetusalan koulutusta tarjotaan”, Karell sanoo.
Lainsäädännöllä pystytään ohjailemaan sekä yritysten että kuluttajien toimia, esimerkiksi ohjaamalla tuotteiden ja palveluiden verotusta.
”Tällä hetkellä korjauspalvelut eivät pysty kilpailemaan uusien tuotteiden hintojen kanssa, vaan on kuluttajalle kannattavampaa ostaa uusi kuin korjauttaa vanhaa”, Karell sanoo.
Erityisesti yrityspuolella hänen mielestään keskeisintä on arvojen muutos. Arvomaailman muutos voisi parantaa esimerkiksi työoloja, edistää puhtaiden teknologioiden käyttöönottoa tuotantolaitoksissa ja ohjata tekstiilialan yrityksiä uusiutuvan energian käyttöön.
”Yleistäen uskaltaisin väittää, että tekstiiliyritysten johtoasemassa olevia ohjaavat taloudelliset arvot; halukkuutta toimia ympäristön ja ihmisten hyväksi ei ole tarpeeksi. Toki tämä vaatisi myös investointihalukkuutta ympäri maailman.”
Pikamuoti saatetaan tyypillisesti mieltää ongelmalliseksi ennen kaikkea ihmisoikeuksien näkökulmasta – mitä se toki onkin. Se on kuitenkin myös valtava ongelma ympäristönäkökulmasta.
On arvioitu, että tekstiiliteollisuus tuottaa jopa 8–10 prosenttia globaaleista hiilidioksidipäästöistä (Niinimäki ym., 2020). Globaaliin ja valtavaan tekstiiliteollisuuteen liittyy monenlaista kompleksisuutta, toteaa myös Karell.
”Haasteita on monella saralla. Kun mietitään tekstiilien globaaleja tuotantoketjuja, niin sekä vastuullisia että vastuuttomia käytänteitä ja prosesseja löytyy jokaisesta tuotteen elinkaaren vaiheesta”, hän sanoo.
Tuotteen tuotantoketju kattaa kaiken kuitujen tuotannosta, materiaalien sekä tuotteen valmistuksesta, myynnistä ja logistiikasta käyttöön ja lopulta käytöstä poistamiseen ja tuotteen kokonaisympäristövaikutuksiin vaikuttavat esimerkiksi veden, materiaalien, energian ja kemikaalien käyttö.
Karellin mukaan elinkaaren alkuvaiheessa voidaan tarkastella esimerkiksi sitä, onko tuote valmistettu synteettisestä polyesterikuidusta, jonka valmistus vaatii raaka-aineenaan uusiutumatonta öljyä ja paljon energiaa; tai puuvillasta, jonka kasvatus taas vaatii paljon vettä ja kemikaaleja.
Myös Oittinen korostaa, että vaatteen eettisyyttä tulisi tarkastella koko sen elinkaaren ajalta.
”Tuotantovaiheessa saatetaan käyttää torjunta-aineita, jotka tekevät vahinkoa vesistöille ja maaperälle sekä ihmisille, jotka joutuvat työskentelemään niiden parissa vaillinaisella suojauksella.Kuljetusvaiheessa taas käytetään usein haitallisia homeenestoaineita. Eri vaiheissa tulee myös päästöjä.”
Vaatteen käyttöajalla on merkitystä: miten sitä pestään ja huolletaan, korjataanko sitä käyttöiän pidentämiseksi ja kun tuote on tiensä päässä, heitetäänkö se roskiin, poltetaanko tai kuljetetaanko kolmannen maailman maihin.
Karellin mukaan käytöstä poistuvat tekstiilituotteet voidaan enenevässä määrin nykyisin myös kierrättää. Tätä helpottamassa on Suomessa vuoden 2023 alussa alkanut tekstiilijätteen erilliskeräys, joka velvoittaa paitsi kuntia, myös tekstiili- ja muotialan yrityksiä.
Erilliskeräys on osa EU:n tekstiilistrategiaa, jonka tarkoitus on lainsäädännön tasolla vaikuttaa siihen, miten tekstiilejä tuotetaan ja kierrätetään. Strategian tavoitteena on kierrätyksen lisäksi esimerkiksi asettaa kriteeristöjä EU:n markkinoilla oleville vaatteille kierrätysmateriaalien käytön ja kestävyyden sekä sosiaalisen ja ympäristöystävällisen tuotannon suhteen. Vaatteiden ei tule sisältää myöskään haitallisia kemikaaleja.
Kuluttajalle ympäristönäkökulma ei kuitenkaan aina ole aivan selkeä. Tämä näkyy myös Oittisen tutkimuksessa.
”Vaatteiden ympäristövaikutukset olivat osalle haastateltavista ehkä hankala tai vieras aihe. Jätin vaikutukset tietoisesti määrittelemättä, koska halusin selvittää juuri näitä käsityksiä”, Oittinen kertoo.
Ihmisten käsitykset eettiselle vaatteelle sopivasta hinnasta vaihtelivat myös suuresti. Kun Oittinen kysyi tutkittaviltaan, paljonko he olisivat valmiita maksamaan vastuullisesti tuotetusta t-paidasta, vastaukset vaihtelivat kympin ja satasen välillä.
”Kymmenellä eurolla ei ole mitenkään mahdollista saada vastuullisesti tuotettua t-paitaa, eikä satasellakaan siitä ole aina takeita.”
Tuttu ja helppo tapa kuluttajalle hankkia vaatteita ja tekstiilejä vastuullisemmin on second handin, eli käytetyn suosiminen. Aihe nousi esiin myös Oittisen graduaan varten haastattelemien ihmisten vastauksissa. Käytettynä ostaminen on somen kirppariryhmien, sovellusten ja lukuisien second hand -liikkeiden kulta-aikana helpompaa kuin koskaan.
Second hand ei kuitenkaan Oittisen mukaan ole aukottomasti eettistä, vaan siihenkin liittyy ongelmallisuutta, vaikka se onkin aina parempi kuin uutena ostaminen.
”Joskus second handia ostamalla haetaan synninpäästöä määrällisesti paljolle tai nopealle kuluttamiselle. Se mahdollistaa vaatteiden nopean kiertoon laittamisen. Ennemmin pitäisi kiinnittää huomiota, että vaatteita huollettaisiin oikein, jotta ne pysyisivät käytössä mahdollisimman pitkään.”
Käytetyn ostaminen ei kuitenkaan yksistään riitä. Sekä Karell että Oittinen ovat yhtä mieltä siitä, että kuluttamista ja vaatteiden tuottamista tulisi radikaalisti vähentää. Maailman tekstiilituotanto henkeä kohden on kasvanut alle kuudesta kilosta 13 kiloon vuosien 1975–2018 välillä, samalla kun maailmanlaajuinen kulutus on noussut 62 miljoonaan tonniin vuodessa. Vuoteen 2030 mennessä sen ennustetaan vielä nousevan 102 miljoonaan tonniin. (Niinimäki ym., 2020.)
”Meidän on globaalisti vähennettävä tekstiilien ja vaatteiden kokonaiskulutusta ja tuotantoa. Meidän pitäisi pärjätä vähemmälläkin – ja kyllähän halutessamme pärjäämmekin”, Karell sanoo.
Vaatteita pitäisi siis asiantuntijoiden mukaan malttaa huoltaa, hoivata, muokata ja paikata. Eikä se ole mikään uusi ilmiö – isovanhempamme tottuivat arvostamaan vaatteita, kun pikamuotiin ei ollut mahdollisuutta. Karell peräänkuuluttaisi tuotteiden käyttöikää lisääviä palveluita ja niiden kustannusten järkevöittämistä kuluttajille.
Parsia voi tietenkin myös itse, kuten Korjauskollektiivissa tehdään. Vaatteen käyttöiän pidentäminen ehkäisee uuden ostamista. Sillä voi olla myös tärkeä tunnemerkitys käyttäjälleen: suosikkivaate kestää kauemmin, kun siitä pitää huolta. Korjauskollektiivin parsijoiden käsissä huollettavista useat vaatekappaleet ovat käyttäjiensä lempivaatteita. Vilma Talasjärvi toteaa, että parsinnan alla oleva toppi on paljon pidetty, rakastettu ja elämää nähnyt. Suosikkivaatteesta ei ole valmis luopumaan ihan vielä.
Yksi sosiaalisessa mediassakin innostusta herättänyt parsimisilmiö on visible mending, eli vapaasti suomennettuna näkyvä paikkaaminen, jolla tarkoitetaan sitä, että huomaamattoman parsimisen sijaan tuote korjataan tarkoituksellisen näkyvästi, ehkä koristeellisesti ja usein korostaen epätäydellisyyttä. Sanna Talasjärven apinasukat saivat Korjauskollektiivissa näkyvät paikat.
”Pointti on, että kun on hankkinut saati tehnyt itse vaatteen, niin siitä pitää huolta”, hän sanoo. ▬
Lähdeartikkeli: Niinimäki, K., Peters, G., Dahlbo, H., Perry, P., Rissanen, T., & Gwilt, A. (2020). The environmental price of fast fashion. Nature Reviews : Earth and Environment, 1, 189-200.