KATJA KETTUA ei voi syyttää kunnianhimottomuudesta. Hänen uusin romaaninsa Erään kissan tutkimuksia (2023) on eri aikatasojen, kertojien ja genrejen rönsyilevä yhdistelmä, jonka jokaiselta sivulta tihkuu hänen omaleimainen tyylinsä. Ikävä kyllä myös Ketun tarinnankerronnallinen suuruudenhulluus ja ylimitoitettu kieli ovat tuttuun tapaan läsnä.
Romaanin ytimessä on lapsettomuudesta kärsivä, nimettömäksi jäävä Kirjailija, joka kokee keskenmenon ja kamppailee surkeasti epäonnistuvan kirjaprojektin kanssa. Toisella aikatasolla seurataan tämän isoisovanhempia, Suomen historian käännekohtia todistavia Eevaa ja Mahtea. Tapahtumia kirjaa kissan hahmon ottanut henkivaeltaja.
Kettu on kirjoittajana taitava, mutta kirjailijana tumpelo. Hänen edellinen romaaninsa Rose on poissa (2018) oli mielenkiintoisesta alkuasetelmastaan huolimatta epätasainen ja keskeneräisen tuntuinen romaani, jolla oli ongelmia hallita haastavaa rakennettaan. Sitä seurannut Ismo Alanko -elämäkerta (2021) oli lähes lukukelvoton haaksirikko, jonka riitaisan syntyprosessin selvittely jatkuu Ketun ja tämän entisen kustantajan WSOY:n välillä edelleen.
Uuden romaanin tapahtumien yhtäläisyydet Alanko-projektin ja Ketun henkilökohtaisen elämän kanssa ovat liian ilmeisiä sivuutettaviksi. Kirjaa alkaa väkisin lukea raivokkaana puolustuspuheenvuorona. Romaanissa Kirjailija ajautuu alistavaan työsuhteeseen, jonka lopputulos ei ole tekijänsä käsissä. Lopulta Kirjailija kirjaimellisesti pyyhkii perseensä naljailevasti nimettyihin Porvarin pojan muistelmiin.
NYKYAIKAAN sijoittuvat osuudet ovat tyyliltään autofiktiivisyydestä ammentavaa traumakirjallisuutta, johon on sekoitettu maagisen realismin piirteitä. Ennemmin suorapuheisuudesta kuin kirjallisista ansioista voimansa saava teksti sortuu myös tahattomaan koomisuuteen ja tuntuu auttamattoman eripariselta historiallisen tarinalinjan kanssa. Romaani tiedostaa tämän ristiriidan, mutta ei onnistu ratkaisemaan sitä.
Kirjailijan suvun vaiheita seuraavissa jaksoissa on sen sijaan parhaimmillaan kiehtovaa kauneutta. Varsinkin määrätietoisesti arkea pyörittävän Eevan ja hyväsydämisen mutta idealismissaan avuttoman Mahten rakkautta Kettu kuvaa koskettavasti. Samalla kirja tapailee Suomen historian naisten ja muiden sorrettujen vaiettuja kohtaloita, mutta lähes koko itsenäisyyden ajan haukkaava otanta on liian suuri pala. Eri kertojien välillä pallotteleva tarina etenee kangerrellen. Lopputuloksena on puiseva sukuromaani, joka on karikatyyreiksi jäävine hahmoineen paikoin silkkaa kesäteatteria.
Kaikkea rasittaa Ketun maneerinen tyyli, jota hän ei onnistu karistamaan. Loputon kielikuvavyörytys menettää tarinan ja henkilökuvauksen hapuillessa tehojaan, ja pahimmillaan teksti tukahtuu omaan banaaliuteensa.
Kettu hukkaa myös tapahtumia seuraavan kissahahmon tarjoamat mahdollisuudet. Keskeiselle todistajalle kehittyy vain harvoin oma ääni, joka tukisi romaanin näkökulmakerrontaa.
Kaikesta kunnianhimostaan huolimatta Erään kissan tutkimuksia jää tekijänsä katkeraksi tilinteoksi, joka perustelee olemassaolonsa lähinnä suhteessa sitä edeltäneeseen fiaskoon.