MARSSIA OLI takana miltei vuorokausi ja aurinko oli nousemassa. Väsymys painoi askelta, mutta matkaa oli vielä jäljellä enkä aikonut luovuttaa.

Oli heinäkuu 2019. Naisten vapaaehtoinen asepalvelus oli puolivälissä ja olin suorittamassa koulutushaaratutkintoa osana reserviupseerikurssia.

Seuraavalla pysähdyspaikalla törmäsimme toiseen marssia suorittavaan ryhmään, joka kertoi, että kurssimme ainoa toinen nainen oli keskeyttänyt suorituksensa. Loppumarssilla sain toistamiseen kuulla kyselyitä siitä, aionko minäkin keskeyttää. Olinhan nainen.

Tilanteet, joissa sukupuoleni tuotiin esille tahtomattani, toistuivat asepalveluksen aikana. Se sai pohtimaan, kenet voidaan nähdä puolustamassa Suomea.

Hyväksytäänkö minut sotilaaksi, vaikka olen nainen?

 

JOKAINEN SUOMEN miespuolinen kansalainen on asevelvollinen. Valtaosa miehistä toteuttaa asevelvollisuutensa suorittamalla asepalveluksen. Nykyistä asevelvollisuusjärjestelmää on perusteltu strategisilla syillä: näin pystymme turvaamaan Suomen puolustuskyvyn mahdollisissa konfliktitilanteissa.

Puolustusvoimien mukaan tarve riittävään sodan ajan reserviin on noin reilu 20 000 asepalvelusta suorittavaa henkilöä vuosittain.

Erityisesti viime vuosina on kuitenkin havaittu, että tavoitteen saavuttaminen on yhä vaikeampaa. Syntyvyys on laskenut Suomessa pitkään ja tästä seuraa myös palveluskykyisen (ja -haluisen) miesikäluokan pieneneminen.

Valtioneuvosto asetti maaliskuussa 2020 parlamentaarisen asevelvollisuuskomitean selvittämään, miten yleistä asevelvollisuutta voidaan kehittää, jotta Suomella on jatkossakin riittävä reservi ja puolustuskyky.

Samaisen komitean mietintö valmistui marraskuussa 2021. Sen mukaan maanpuolustuksen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistaminen lisää asevelvollisuusjärjestelmän legitimiteettiä yhteiskunnassamme.

Lisäksi komitea esitti, että kutsuntajärjestelmä ulotettaisiin koskemaan koko ikäluokkaa – siis myös naisia.

Naiset ovat voineet suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen vuodesta 1995 lähtien. Ensimmäisen kymmenen vuoden ajan naisia hakeutui vuosittain noin 500 palvelukseen. Sittemmin luvut ovat pikkuhiljaa kasvaneet. Tähänastinen ennätysvuosi on ollut vuonna 2021, jolloin palvelukseen haki 1 675 naista.

Vuonna 2022 luku oli 1 258 ja samaisena vuonna asepalveluksen suoritti loppuun 1 040 naista. Se on viisi prosenttia kaikista varusmiehistä – ja liian vähän.

Puolustusvoimien tavoite on 2 000 naisen kouluttaminen osaksi reserviä vuosittain vuoteen 2027 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta uudistettiin viime vuonna. Uudistus muun muassa lyhensi naisten mahdollisuutta keskeyttää asepalvelus ilman seuraamuksia sekä mahdollisti kutsuntarytmin uudelleenjärjestelemisen.

Kutsuntojen ja naisten vapaaehtoisen asepalveluksen valintatilaisuuksien yhdistämistä pilotoidaan Hämeessä, Lapissa ja Uudellamaalla syksyllä 2024. Kutsuntarytmin muuttaminen yhteiseksi on askel kohti koko ikäluokkaa koskevia kutsuntoja.

Asevelvollisuuskeskustelussa puhutaan paljon tasa-arvosta. Keskustelu keskittyy kuitenkin usein itse järjestelmän mahdolliseen epätasa-arvoon. Tällöin palvelusta suorittavien naisten määrän kasvattaminen voidaan nähdä keinona tasa-arvoistaa järjestelmää.

Se ei kuitenkaan yksin riitä. Oleellista on, että järjestelmän tasa-arvon lisäksi huomioidaan myös varsinaisen palveluksen tasa-arvo ja palveluskokemus.

 

VAIKKA NAISET ovat voineet suorittaa asepalveluksen Suomessa miltei kolmenkymmenen vuoden ajan, sotilaan ideaali on yhä maskuliininen. Naissotilaiden on sotilasyhteisössä sopeuduttava vallitsevaan ideaaliin ja lunastettava paikkansa yhteisössä.

Naissotilaan ideaalin yksi reunaehto on, että sotiluutta toteuttava nainen muokkaa jossain määrin sukupuoli-identiteettiään esimerkiksi häivyttämällä feminiinisyyttään tai rakentamalla eroa muihin naisiin ja pystyäkseen vastaamaan maskuliinisen ideaalin vaatimuksiin, kirjoittaa Suvi Kouri väitöskirjassaan Suomalainen upseeri murroksessa (2022).

Koska naisia on asepalveluksessa verrattain vähän, he muodostavat asepalveluksessa, ainakin toistaiseksi, erityisryhmän – oman vähemmistönsä. Yhteismajoituskokeilun seurantatutkimus (2021) totesi naisten omaksi erilliseksi ryhmäksi ajautumisen ongelmia tuottavaksi rakenteeksi: naisen on maastopuvussa vaikea tulla kohdatuksi ensisijaisesti sotilaana, vaan hänet nähdään sukupuolensa edustajana. Naiseuden korostuminen taas johtaa toiseuteen: se vahvistaa käsitystä siitä, että nainen ei ole sotilas vaan naissotilas.

Puolustusvoimien teettämissä kyselytutkimuksissa naiset ovat kertoneet kokevansa miehiä enemmän kielteistä kohtelua, kuten kiusaamista ja häirintää, asepalveluksen aikana. Tämä on selkeä indikaattori siitä, että palveluksen tasa-arvon suhteen on yhä tehtävää.

Reserviupseerikurssilla en keskeyttänyt koulutushaaratutkintoon liittynyttä muutaman vuorokauden marssia – en, vaikka olen nainen.

Vaikka sukupuoleeni kohdistui ennakko-oletuksia varusmiespalveluksessa, viihdyin palveluksessa hyvin. Silti toisinaan pohdin, miten palveluskokemukseni olisi eronnut, jos en olisi erottautunut muusta joukosta ponnarin pituuden perusteella.

Mitä tulee tavoitteeseen lisätä naisten määrää palveluksessa, pidän sitä toimivana tapana ylläpitää Suomen puolustuskykyä.

On kuitenkin muistettava, että tavoitteeseen pääseminen vaatii palveluksen sisäisen tasa-arvon lisäämistä. Olisiko tavoitteena tulevaisuudessa se, että Suomessa olisi yksi sotilaan kategoria, jossa yksilön ominaisuudet eivät vaikuttaisi palveluksen tasa-arvon toteutumiseen eikä näin ollen myöskään palveluskokemukseen? ▬

 

Kirjoittaja on sosiologian maisteriopiskelija, joka pitää välivuotta yliopisto-opinnoista virkasuhteessa Puolustusvoimiin. Kirjoittaja tarkasteli kandidaatin tutkielmassaan (2023) parlamentaarisen asevelvollisuuskeskustelun sukupuoli- ja tasa-arvokäsityksiä asevelvollisuuskomitean kehitystyön yhteydessä.