Steven Wilson – The Harmony Codex
Virgin Music Group. Julkaistu 29.9.2023.
3 / 5
NYKYPROGEN kärkihahmo Steven Wilson ei turhia himmaile. Brittimuusikon ideat ovat suuria, biisit pitkiä ja työtahti kova.
Wilsonin uusin sooloalbumi The Harmony Codex ilmestyi vain pari vuotta edeltäjänsä The Future Bitesin (2021) jälkeen, vaikka niiden välissä Wilson ehti nostaa jäistä tunnetuimman projektinsa, yli vuosikymmenen tauolla olleen progemetallijätti Porcupine Treen. Yhtyeen paluualbumi Closure/Continuation (2022) oli Porcupine Treeltä varmaotteinen, tuttu ja turvallinen suoritus. Se sai kuitenkin epäilemään, että Wilsonin ehtymättömiltä vaikuttaneet biisivarannot ovat ehtymässä. Sama tunne valtaa mielen myös tuoreimman projektin äärellä. 
Wilson on sukeltanut aiemmilla soololevyillään muun muassa 1960- ja 1970-lukujen progetyylittelyyn sekä 1980-luvun progressiivisen popin maailmoihin – usein erinomaisin tuloksin. The Harmony Codexilla esikuvien vaikutus on edelleen ilmeinen, vaikka levy painottuu The Future Bitesin tavoin enemmän elektronisiin elementteihin.
Sen sijaan Wilsonin vahva näkemys konseptien ja teemojen ympärille rakennetuista albumeista puuttuu. Levyn taustatarina on jätetty tällä kertaa hyvin viitteelliseksi. Tämä ei haittaisi, jos biisimateriaali olisi koukuttavampaa.
Kiinnostavimmillaan The Harmony Codex on Beautiful Scarecrow’n ja Actual Brutal Factsin kaltaisissa tummasävyisissä biiseissä, joissa Wilson irtautuu tunnetuimpien sooloalbumiensa mukavuusalueelta. Kohokohdaksi nousee myös levyn alkupuolen pieni tunnelmapala What Life Brings, jolla Wilson osoittaa jälleen kyvykkyytensä hienojen taidepop-tuokioiden tekijänä.
LEVYN LAVEIMMAT maalailut eivät sen sijaan kanna. Yli kymmenminuuttinen Impossible Tightrope on huippumuusikoiden taitavaa proge- ja jazz-revittelyä, josta jää hiukan insinöörimäinen vaikutelma. Kappaleen eri osien välinen dynamiikka ei tarjoa riittävän jännittävää kontrastia, jotta biisi veisi mukanaan ja perustelisi kestonsa.
Vielä paisutellummalta tuntuu nimikappale. Pitkäpiimäinen syntetisaattorivaellus yrittää liikkua samalla aaltopituudella kuin elokuvamusiikin suurnimet Vangelis ja Philip Glass, mutta sopisi paremmin taustamusiikiksi maakuntaplanetaarioon.
Wilson ei ole koskaan ollut maailmanluokan laulaja, mutta hän osaa luovia äänensä rajoitteiden kanssa ja hyödyntää rekisteriään taitavasti. Vanhat puutteet ovat kuitenkin edelleen läsnä. Tästä syystä israelilaismuusikko Ninet Tayebin kanssa duetoitu Rock Bottom erottuu albumilta edukseen. Wilsonin kanssa aiemminkin yhteistyötä tehneen Tayebin voimakas ääni tukee Pink Floyd -vaikutteitaan peittelemätöntä kappaletta, joka huipentuu Niko Tsonevin tyylikkääseen – joskin melko tilaustyömäiseen – Floyd-nokkamies David Gilmouria kanavoivaan kitarasooloon.
Biisinkirjoittajana ja äänimaisemien luojana Wilson on harvinainen lahjakkuus, jonka taito rakentaa eheitä albumikokonaisuuksia on sidoksissa hänen kykyynsä kehittää konsepteja ja kertoa tarinoita. Hienoista hetkistään huolimatta The Harmony Codex on hänen parhaisiin töihinsä verrattuna ylipursuava sillisalaatti.