KORKEAJÄNNITYS ISKI pieneen pellavapäähän parturissa.

Janne Suomiselle leikattiin samaa perusjakausta kuin muillekin pikkupojille 1980-luvun alun Suomessa, jossa ”kaikki” lukivat sarjakuvia.

Niin myös Suominen. Juuri lukemaan oppineelle kelpasivat lähes kaikki sarjikset, mitä käsiin sai.

Parturin lehtivalikoimasta löytyi onneksi myös kovaotteista sotasarjakuvaa.

”Harmitti aina kun tukanleikkuu päättyi ja jäi tarina kesken”, nykyään Korkeajännityksen toimittajana työskentelevä Suominen muistelee.

 

KORKEAJÄNNITYS ON Suomen toiseksi pisimpään yhtäjaksoisesti julkaistu sarjakuvalehti. Edellä on toinen kestosuosikki Aku Ankka, joka ehätti lehtikojuihin kaksi vuotta aiemmin.

Ensimmäinen Korkeajännityssarja-nimellä julkaistu sarjakuva ilmestyi 70 vuotta sitten, lokakuussa 1953.

Tarina Seitsemän lukon ovi perustui jännityskirjailija Edgar Wallacen samannimiseen romaaniin. 70 markkaa maksaneen lehden kannessa komeilivat sanat ”Maailmankuulu thriller”. Tarinassa Scotland Yardin tarkastaja Dick Martin selvittää kiperää mysteeriä vastassaan hullu tiedemies.

Alkuvuosien Korkeajännityssarjat olivat usein aikansa suosikkikirjojen sarjakuvasovituksia, joita julkaistiin brittiläisen Fleetway-kustantamon Super Detective Library – ja Thriller Picture Library -sarjoissa.

Ja kuten populaarikulttuurissa yleensä, sitä mikä oli muualla suosittua, kannatti tuoda Suomeenkin.

1950-luvun Korkeajännityssarjojen maailma saattaa olla monen nykylukijan silmissä auttamattoman ummehtunut. Tarinat vilisevät stereotypioita, ja sarjojen asenneilmapiiri sekä kielenkäyttö ovat pahimmillaan jopa rasistisia. Tupakan ja piipun tupruttelu jatkuu ruudusta toiseen.

”Niitä on ajan hammas huolella jäystänyt. Mutta välillä se on jäystänyt hyvällä tavalla, eli ne ovat hauskoja ja kiehtovia”, Suominen sanoo.

Ensimmäisen vuosikymmenen Korkeajännityssarjat eivät olleet pelkkiä dekkarijuttuja. Mukaan tuli pian enenevissä määrin scifi-tarinoita. Yksi vakiohahmo oli esimerkiksi avaruusetsivä Rick Random.

Suomisen mielestä alkupään scifi-tarinat onnistuivat nousemaan ”omille siivilleen”.

”Tarinoihin oli saatu ihan hyvät piirtäjät. Ja scifi oli vähemmän ajassa kiinni kuin jotkut vanhakantaisemmat dekkaritarinat, joissa oli paljon tekstejä ja puhuvia päitä.”

 

 

SOTA-AIHEET KORKEAJÄNNITYSSARJOIHIN löi läpi brittiläinen lentäjäupseeri Battler Britton.

Käsikirjoittaja Mike Butterworthin ja piirtäjä Geoff Campionin luoma lentäjä-ässä esiintyi Britanniassa ensi kertaa 1956 ja Suomessa kaksi vuotta myöhemmin. Sen jälkeen paluuta vanhaan Korkeajännityssarjaan ei enää ollut.

Kovanyrkkisen ja lentotaidoiltaan ylivoimaisen Brittonin seikkailut ajoivat sisään Korkeajännitys-tarinoiden vakioasetelman, jossa hyvät britit höykyttävät kerta toisensa jälkeen pahoja natsisaksalaisia.

Ja vaikka ruumiita tulee läjäpäin, Brittonin seikkailujen tunnelma ja meininki oli viihdyttävä ja letkeä.

Kun hahmo myi hyvin, etsivätarinat jäivät.

Britanniassa julkaistiin 1960-luvulla useita säännöllisesti ilmestyneitä sota-aiheisia sarjakuvalehtiä. Materiaalia suomalaiseen verrokkiin oli siis runsaasti.

Korkeajännityssarjan nimi lyhennettiin 1960-luvulla Korkeajännitykseksi, ja 1970-luvulta lähtien sen sisältö on ollut lähes kokonaan peräisin brittiläisestä, vuodesta 1961 lähtien ilmestyneestä Commando-sotasarjakuvasta.

 

 

KORKEAJÄNNITYKSEN KULTA-AIKANA pidetään 1970- ja 1980-lukuja, jolloin sarjakuvalla oli useita eri teemoihin keskittyneitä rinnakkaislehtiä.

”Pääsi valitsemaan, että haluaako aavikolle, merille, taivaan sineen vai ihan perus nurmipora-actionia”, Suominen muistelee.

Omat suosikit tuolta ajalta on edelleen helppo nimetä.

”Lentojutut. Lisäksi jostain syystä Aavikon Korkeajännitys toimi, en tiedä mikä siinä meiningissä oli. Veikkaan eskapismia, eli ympäristö oli tarpeeksi kaukana hämäläisistä havumetsistä. Heti kun mentiin aavikolle, oli ekstrajännää luettavaa.”

Myös Achtung! Korkkarisaksan sanakirja -teoksen (2007) pääkokoaja ja Korkeajännityksen saksankielisistä puhekuplista verkkosivustoa aiemmin ylläpitänyt Mika Vesterinen nautti rinnakkaislehtien eksotiikasta. Suosikkeja olivat varsinkin Aavikon ja Viidakon Korkeajännitykset.

”Loistava on myös Avaruuden Korkeajännitys”, Vesterinen kertoo.

”Se on tehty maailmassa, jossa Iso-Britannia oli vielä oikeasti iso, ainakin tunnetasolla. Niissä tunnelmissa Britannia ja Royal Air Force taistelevat sankarillisesti myös tulevaisuuden avaruudessa. Todella hauska lehti.”

Huippuvuosia seurasi suosion lasku.

1990-luvun alussa Korkeajännityksen tulevaisuus oli vaakalaudalla, mutta onnistunut lehtiuudistus käänsi myyntiluvut nousuun. Lehti alkoi ilmestyä nykymuodossaan, kahdeksan kertaa vuodessa neljä tarinaa sisältävinä taskukirjoina.

Lisäksi julkaistaan eri teemojen ympärille koottuja erikoisnumeroita.

 

MIKÄ SELITTÄÄ pitkäkestoista suosiota?

Suomisen mielestä vastaus on mustavalkoisuus.

”Se on sekä fyysisesti mustavalkoinen että sisällöltään sopivalla tavalla mustavalkoista.”

Mustavalkoisuus selittää myös toisen maailmansodan suosiota Korkeajännityksen sivuilla.

”Hyvän ja pahan asetelma on selkeä: liittoutuneet vastaan natsit. Varmaan nekin ikäluokat, jotka näkivät toisen maailmansodan, ovat halunneet työstää omia traumojaan ja kokemuksiaan nauttimalla sotaviihdettä.”

 

BRITANNIALAISESSA COMMANDOSSA julkaistaan pian todellinen harvinaisuus, suomalaisen Petri Hännisen käsikirjoittama ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva sarjakuva.

Hännisen tai Suomisen tiedossa ei ole, että Commandossa olisi julkaistu aiemmin suomalaisen käsikirjoitusta.

”Tarinan idea on kymmenen vuotta vanha. Ensimmäiseen maailmansotaan kriittisesti suhtautuvaan To End All Wars -sarjakuvakokoelmaan etsittiin tarinoita, ja ajattelin että kyllä minulta sotajuttu irtoaa. Tein muutaman ehdotuksen, joista lentokonejuttu oli mielestäni paras”, Hänninen kertoo.

Kokoelman tekijöillä oli kuitenkin jo ilmasotasarjakuva. He valitsivat Hännisen tankkitarinan Between the Darkness, joka ilmestyi Neil McClementsin piirtämänä vuonna 2014.

Lentokonetarina jäi kuitenkin Hännisen mieleen. Kun Commando etsi uusia käsikirjoittajia, hän kirjoitti idean synopsikseksi.

”En saanut tarinaa millään toimimaan, kunnes eräänä yönä se välähti: päähenkilön täytyy olla nainen! Silloin oli kuitenkin jo myöhäistä, tarinasynopsisten jättöaika oli umpeutunut.”

Tarina hautautui vuosiksi muiden töiden alle. Vuosien päästä Hänninen tuli kuitenkin tulokseen, että idea oli edelleen hyvä. Hän päätti toteuttaa sen Aces Weekly -verkkosarjakuvalehteen, johon oli kirjoittanut aiemmin pari seikkailutarinaa.

”Minulla oli kuitenkin vielä Commandon lähetysosoite. Kun sain tarinan valmiiksi, tarjosin sitä. En uskonut, että koskaan vastattaisiin.”

Toisin kävi. Tarina julkaistaan näillä näkymin vuoden lopulla.

”Commandossa on kovassa seurassa. Lehteen on tehnyt sarjakuvia moni brittiläisen – ja monen muunkin maan – sarjakuvan legenda”, Hänninen kertoo.

 

 

VIIME VUOSINA sotaa on saanut joka tuutista ilman sarjakuviakin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuo median välityksellä taistelujen ja pommitusten raakuudet osaksi myös suomalaisten arkitodellisuutta.

”Toisen maailmansodan kokeneen sukupolven stereotypiat, ennakkoluulot ja sankarimyytit heijastuvat Korkkari-tarinoiden asennemaailmaan. Nyt samaa voi lukea internetin syövereistä, Ukrainan sodan analyyseistä ja ihmisten kommenteista”, Vesterinen pohtii.

”Sodan synkkä realismi syö Korkeajännityksen osin humoristista viihdearvoa. Asenneilmasto sarjakuvassa ja reaalimaailmassa on aika hyytävä.”

Janne Suomisen tiedossa ei ole, että sota Ukrainassa olisi kuitenkaan aiheuttanut voimakasta palauteryöppyä Korkeajännityksen tekijöille. Venäjän hyökkäyksen jälkeen on voitu julkaista ilman mukinoita myös toiseen maailmansotaan sijoittuvia tarinoita, jotka on kuvattu neuvostoliittolaisten näkökulmasta.

”Korkkari-fanit ovat maan hiljaiset, harmaat puurtajat, jotka eivät pidä itsestään meteliä. He hakevat Korkkarinsa lehtipisteeltä ja nauttivat aivot narikassa vanhasta kunnon mustavalkoisesta seikkailuviihteestä. Se on arjenpakoilukeino”, Suominen kertoo.

Sotatarinoita käsikirjoittanut Hänninen ei myöskään koe, että maailmantilanne olisi vaikuttanut hänen suhtautumiseensa sotasarjakuvien kaltaiseen viihteeseen.

”Olen synnynnäinen pasifisti. En pysty lukemaan perinteisiä juoksuhautajuttuja ollenkaan, ne ovat liian ahdistavia. Ilma- ja merisotatarinoissa mies vastaan mies -sotiminen on etäännytetty koneiden taakse, joten niitä pystyy lukemaan ja kirjoittamaan.”

 

KORKEAJÄNNITYKSEN VIEHÄTYS perustuu tuttuihin tarinoihin ja juonikuvioihin. Tumpelo sotilas saavuttaa muiden kunnioituksen, verivihollisista tulee taistelutovereita, ja niin edelleen.

”Kun ihmiset ovat tietyt suosikkinsa löytäneet, he haluavat, että ne pysyvät aika samanlaisina maailman tappiin saakka”, Suominen toteaa.

Suominen ei kuitenkaan usko täyteen muuttumattomuuteenkaan. Korkeajännityksessä tapahtuu hänen mukaansa mielenkiintoisia ”pohjavireitä”. Toisen maailmansodan rinnalle etsitään säännöllisesti tarinoita myös muista rähinöistä. Lisäksi tekijäkaarti on moninaistunut, kun lehteä on tekemässä myös naistoimittajia ja -kirjoittajia.

Silti Korkkari on edelleen imagoltaan varsin maskuliininen julkaisu. Naishahmot ovat pysyneet marginaalissa, ja sota on kuvattu lähtökohtaisesti miesten tonttina.

Poikkeuksiakin löytyy. Vuonna 2005 ilmestyi Paula Arvaksen ja Leena Lehtolaisen käsikirjoittama Rintamalottien Korkeajännitys – Neidot kansan urhokkaan. Petri Hiltusen piirtämä sarjakuva on osa vuosina 1998–2008 julkaistua Suomen historiaa käsittelevää Korkeajännityksen erikoisnumeroiden sarjaa.

2020-luvulla on julkaistu myös muutama Naisten Korkeajännitys -erikoisnumero.

Naissankarista Commando-tarinan kirjoittanut Petri Hänninen ei kuitenkaan usko, että Korkeajännityksen tarinat olisivat muuttumassa ajan saatossa merkittävästi.

”Tarinat perustuvat päähenkilön muutokseen ja kasvuun. Ja siihen, että syrjityt ja mitättömät pelastavat maailman. Se on tarina, jonka haluamme lukea. En usko, että kuvio muuttuu, mutta Korkkarin henkilögalleria saattaa jonkin verran laajentua tulevaisuudessa. Olisi mukava nähdä päähenkilönä esimerkiksi drag queen”, Hänninen pohtii.

 

 

PITKÄ IKÄ JA klassikkostatus eivät aina takaa sarjakuvien tulevaisuutta.

Korkeajännitystä kustantava Egmont Kustannus (nykyään Story House Egmont) lopetti esimerkiksi legendaarisen Mustanaamio-lehden julkaisun vuonna 2010. Viimeisinä vuosinaan jatkuvasti heikommin myynyttä sarjakuvaa julkaistaan nykyään ainoastaan kerran vuodessa ilmestyvinä teema-albumeina.

”On vähän sellaista katoavan kansanperinteen fibaa. Lukijat ovat kadonneet pelimaailman syövereihin varsinkin nuoriso-osastossa”, Suominen sanoo.

Vesterinen on samoilla linjoilla.

”Toivottavasti sarjakuvan dinosaurukset pysyvät silti hengissä, vaikka aika harventaa peruslukijakantaa vääjäämättä.”

”Pelkäänpä ettei nykynuoriso jaksa samalla tavalla lukea sarjakuvia kuin se sukupolvi, jonka pelättiin menevän niistä pilalle. Nuorten viihdettä ovat nykyään tietokonepelit, ja heidän sukupolvensa menee pilalle sillä tavalla.” ▬