ALKUSYKSYLLÄ VAELSIN Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Se oli ensimmäinen kertani erämaassa. Vaeltaessani Luirojärvelle, puiston keskiosaan, vastaan tuli siltoja, tupia ja nuotiopaikkoja. Muita retkeilijöitä, pyöräilijöitä ja leiriläisiä.

Erämaassa pohdin suhdettani luontoon.

Pidän itseäni luontoihmisenä, mutta tuskin olen käynyt paikassa, jota ihminen ei olisi muokannut vähintään epäsuorasti. Olen hädin tuskin nähnyt luonnontilaista metsää: sitä on Suomen metsäpinta-alasta alle kolme prosenttia.

Muuta luontoa ihminen muokkaa ja ”hoitaa”. Metsää pidetään ”tuottavassa kunnossa”, peltoja viljellään, pururatoja ylläpidetään. Ihmisen – tai koneen – jälki näkyy miltei kaikkialla.

Vuonna 2018 Mariaanien haudasta löytyi muovipussi.

 

LUONTO JA luontosuhde eivät ole yksioikoisia. Se, mitä ihmisestä saa luonnossa näkyä, riippuu normeista.

Lintutorni, nuotiopaikka ja polku ovat okei, sähköpömpelit siinä rajoilla. Sen sijaan autot ja kerrostalot eivät kuulu luontoon.

Ympäristöfilosofi Yrjö Haila antaa teoksessaan Retkeilyn rikkaus (2004) subjektiivisen määritelmän: ”Luonto on kullekin ihmiselle se, jonka keskellä hän elää, ja sellainen, millaiseksi hän sen näkee.”

Entä ovatko ihmisen luomat asiat myös luontoa?

Dokumentaristi, kirjailija Riikka Kaihovaaran mielestä ovat. Luonto on käsitteenä kuin universumi.

Ajatus edustaa syväekologista ajattelua. Se vaatii jopa irrottautumaan luonnon käsitteestä, koska eroa luonnon ja muun välille on mahdotonta tehdä. Luontoa on kaikki tai ei mikään.

Siksi luontosuhde on huono sana: ei kai voi muodostaa suhdetta entiteettiin, jonka osa itse on, pohtii Kaihovaara esseeteoksessaan Villi ihminen (2019). Parempi sana olisi luontoyhteys. Yhteys voi olla heikko tai vahva, mutta yhtä kaikki olemassa.

Yhteys tai suhde, sen tilasta on jo kauan oltu huolissaan.

Ajatus luonnosta vieraantumisesta on kenties vahvistunut kaupungistumisen edetessä: typerät kaupunkilaiset eivät uskalla metsään ja luulevat, että ruoka tulee kaupasta.

 

YLI 70 PROSENTTIA suomalaisista asuu kaupungeissa tai niiden kehysalueilla. Se on pinta-alassa noin viisi prosenttia maasta.

Luvusta ei toki voi päätellä mitään, vaikka uskomus ”maalaisten” vahvemmasta luontoyhteydestä elää sitkeästi. Luontoon voi olla menemättä, vaikka se alkaisi takapihalta. Tilastojen mukaan suuri osa suomalaisista ei kuitenkaan asu villin luonnon lähellä.

Vuonna 2021 Sitra selvitti suomalaisten suhdetta luontoon. Myytti ”erityisestä luontosuhteesta” vahvistui: 87 prosenttia piti luontoa itselleen erittäin tai melko tärkeänä. Luonnosta sai mielenrauhaa, virkistystä, energiaa.

Selvityksessä kysyttiin myös luontoon liittyvistä ajanviettotavoista. Suosituinta oli lähiluonnon tarkkaileminen ja siellä liikkuminen.

Kolmanneksi eniten nautittiin ”vaikuttavista kuvista”, kuten luontokuvista ja dokumenteista.

Ehkä se kertoo vieraantumisesta? Kaihovaara lainaa teoksessaan filosofi Holmes Rolstonia, jonka mukaan luonnon kokeminen edellyttää ruumiillista kokemista. Se ei onnistu auton ikkunasta tai ruudun välityksellä. Toki kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä luontoon, ja silloin dokumentit ovat hieno juttu.

Sisäinen luontokonservatiivini kuitenkin sanoo, että jos kuvien katselu lasketaan luontoaktiviteetiksi, huonosti ovat asiat.

Mietin omia tapojani. Käyn lenkillä lähiluonnossa, uin, retkeilen muutaman kerran vuodessa. Ja katson luontodokumentteja.

Kun kaltaiseni kaupunkilainen menee luontoon, hän menee rakennettuihin ympäristöihin: luontopolulle, lähiöiden väliin jätettyyn metsikköön tai kansallispuistoon. Niissä joku on päättänyt, mikä on tarpeeksi luontoa. Saako olla lahopuita, voiko niitty rehottaa, laitetaanko retkeilijöille huussi.

Luulen, että rajatuilla alueilla meiltä jää huomaamatta, mitä suomalaisessa luonnossa on tapahtunut kauan: avohakkuita, soiden mylläystä, vesistöjen rehevöitymistä. Lajien häviämistä.

 

POHJOISESSA OLEMME sikäli onnekkaita, että meillä on lähiluontoa, puistoja ja jokaisenoikeudet liikkua myös yksityismailla. Se on Euroopassa harvinaista.

Tilannetta ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä: uudessa hallitusohjelmassa kaavaillaan kansallispuistoihin (ainakin aluksi) vapaaehtoisia käyntimaksuja.

Väitän, että nykyihmisen luontosuhde toteutuu myös kuluttamisen ja kaupallisuuden kautta. Liitämme luonnon itseemme hamppusaippualla ja uusilla retkeilyhousuilla. Luontoon mennään harvemmin ainakaan pitkäksi aikaa ilman, että raha vaihtaa omistajaa.

Luontosuhteemme tarvitsee kuluttamisesta apupyörät, tai rollaattorin: joskus se on pysynyt pystyssä omin neuvoin.

Uusliberalismi ja talouskeskeisyys nielevät luontosuhdettamme. Luonto näyttäytyy arvokkaana paikkana, koska siellä voi palautua seuraavaa päivää varten tai viettää työporukalla upean virkistyspäivän. Sitran mukaan ihmisen luontosuhteeseen on kuulunut vuosisatoja hyötyajattelu, jossa luonto nähdään raaka-ainevarastona ja ihmisen toiminnan objektina.

Ajattelu näkyy myös retoriikassa. Luonnon resursseja, kuten veden ja ilman puhdistautumista, fotosynteesiä ja esteettistä nautintoa, kutsutaan ”ekosysteemipalveluiksi” – aivan kuin luonto olisi palveluntarjoaja, jonka kanssa ihmiskunnalla on ilo asioida.

Yrjö Hailan mielestä ihmisillä on oikeus nauttia luonnon antimista, mutta se ei yllä muiden lajien oikeuden yli.

Sitä vasten puhe ”palveluista” kuulostaa ylimieliseltä.

 

IHMISET OVAT huolissaan etäisestä luontosuhteestaan, mutta jos luonnolta kysyttäisiin, asia olisi luultavasti päinvastoin.

Suhteemme on jopa tukahduttavan läheinen: ihmisen vaikutusta ei pääse pois edes takamailla.

Vuorilla kiipeilijät jonottavat huiputusvuoroaan, moni kaivosyhtiö ja valtio suunnittelee kaivoksia syvämerialueille.

Ehkä suhteelle tekisi hyvää tauko.

Se ei kuitenkaan ole mahdollinen. Luonnosta ei pääse pois. Ihmiskunnan on selviytyäkseen kulutettava päivästä toiseen luonnonvaroja.

Joku voisi ajatella, että ei-inhimillinen luonto on kesytetty: saamme tehokkaasti tarvitsemamme raaka-aineet, mutta olemme myös suojassa luonnonvoimilta. Myrskyllä meidän ei tarvitse kuin irrottaa sähköjohdot seinästä.

Ilmastonmuutos pakottaa muuttamaan suhtautumistamme. Hallitsematon ilmiö näyttää meille luonnon, jolle emme voi mitään. Tukevasti valjastettu työhevonen vikuroi, heittää meidät selästä ja juoksee mutkan taa.

Sitran mukaan ilmasto- ja ympäristökatastrofin syy on käsitys ihmisestä ja luonnosta erillisinä osina. Toisin kuin monesti ajatellaan, ihminen ei ole luonnon kanssa samalla käsitetasolla, ja siksi ihmistä ei tulisi rinnastaa luonnon kanssa. Ihminen kuuluu luonnon käsitteen alle.

Luonnon näkeminen toisena paitsi johtaa sen hyväksikäyttöön myös vieraannuttaa meitä itsestämme, kirjoittaa Kaihovaara.  Hän jopa esittää vieraantumisen luonnosta, itsestämme, olevan syy pahoinvointiimme. Olemme osa organismia, ja voimme huonosti, kun yhteys on heikko.

Tilanne on ehkä muuttumassa. Posthumanistiset ja monilajiset näkökulmat tekevät tuloaan valtavirtaan. Muun muassa eläinfilosofi Elisa Aaltola on muistuttanut, ettemme ole ainoa eliöryhmä, joka tulee huomioida poliittisessa päätöksenteossa.

 

EN USKO meidän todella vieraantuneen luonnosta.

Suhteemme on varmasti erilainen kuin vuosisatoja tai -kymmeniä sitten. Kaupungistumista ei voi peruuttaa, ja kansalaisten kannustaminen metsään tuskin vahvistaa luontoyhteyttä.

Ehkä luontosuhteemme on tarpeeksi hyvä niin kauan kuin olemme yhteydessä itseemme yhtenä lajina muiden joukossa. Muun elämän kunnioittamisen tulee olla lähtökohta, ei vain tavoite.

Yrjö Haila kirjoittaa viisaasti: ”Vaikka ihmiskunnan elinkaari on ohimenevä vaihe maapallon historiassa, se on kuitenkin ainoa meille merkityksellinen vaihe. Eläkäämme siis kunnolla.” ▬

 

Kirjoittaja on psykologian ja yhteiskuntapolitiikan opiskelija, joka katsoi juuri dokumentin sienistä.