Killers of the Flower Moon
Martin Scorsese. Draama. K16, 206 min. Ensi-ilta 20.10.2023.
3,5/5
MERKITTÄVIMPIEN ELOSSA olevien elokuvaohjaajien joukkoon luettu Martin Scorsese jatkaa vakioaiheidensa – Yhdysvaltojen historiaa värittävän verisen ahneuden sekä sen kanssa käsi kädessä kulkevan toksisen maskuliinisuuden – kiukkuista perkaamista.
Vuosikymmenien saatossa Scorsesen elokuvissa on paisunut sekä budjetti että kesto. Vanha jäärä tekee tätä nykyä yli kolmituntisia, kunnianhimoisia draamoja supersankarielokuvien veroisilla budjeteilla – samalla kun murehtii jälkimmäisen genren vaikutusta elokuvateollisuuteen. Lienee ajankuvaa, että läpi uransa kohahduttaneen ja provosoineen ohjaajan viimeisimpien töiden yhteydessä on keskusteltu enemmän Scorsesen Marvel-leffoihin kohdistamista poikkipuolisista kommenteista kuin hänen tuotannostaan.
Killers of the Flower Moon kuvaa 1910–1930-luvuilla Yhdysvaltain Oklahomassa tapahtunutta murhasarjaa. Vähintään kymmeniä ja mahdollisesti satoja Osage-alkuperäiskansan jäseniä tapettiin heidän mailtaan löytyneiden öljyvarantojen omistuksen kaappaamiseksi. Valtaosa tarinasta kerrotaan tapauksessa tuomittujen rikollisten näkökulmasta.
Elokuvalla on selkeä yhteys Scorsesen aiempiin ohjauksiin, joissa hän on kuvannut järjestäytyneen rikollisuuden korruptoivaa vaikutusta erilaisiin yhteisöihin. Pelin henkeä ei tarvitse selittää: katsoja imaistaan osaksi raaistavaa todellisuutta, jossa kieroutunut moraalinen koodisto ja usein omien läheisten aiheuttama väkivallan uhka suojelevat niitä, jotka kuppaavat omaisuutensa ympäristöstään.
Vietyään energisyydestä tunnetun tyylinsä äärimmilleen kokkelihuuruisessa pörssihaieepoksessaan The Wolf of Wall Street (2013) Scorsese on siirtynyt hidastempoisempaan ilmaisuun. Killers of the Flower Moon ottaa aikansa tarinan alkuasetelman avaamisessa ja viipyilee murhia seuraavan rikostutkinnan ja oikeuskäsittelyn kuvauksessa. Reippaasti yli kolmituntinen elokuva vakuuttaa jännityksen ja väkivallan ruuvia vaivihkaa kiristävän alkupuoliskonsa, mutta loppu on laahaava.
ELOKUVAN VIIMEISEN kolmanneksen epätasaisuus saattaa johtua sen kirjoitusprosessista. Pitkälle valmisteltu, perinteiseksi rikostutkintatarinaksi kaavailtu käsikirjoitusversio muokattiin lähes kokonaan uusiksi. Ratkaisu on perusteltu, mutta etsiväelokuvan rippeet syövät tilaa keskiöön valituilta hahmoilta. Osin tästä syystä päähenkilö Ernest Burkhartin ytimeen rakennettu ristiriita vaimoaan rakastavasta mutta tämän sukua murhaavasta miehestä ei kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta avaudu palkitsevasti.
Elokuvan nimekkäin tähti, Scorsesen 2000-luvun luottonäyttelijä Leonardo DiCaprio yrmyilee uskottavasti Burkhartina, jonka sisuksia raastavat niin sotavammat kuin omatuntokin. Scorsesen ohjauksessa monet kerrat loistanut mutta myöhäisuraansa roskaelokuvissa haaskannut Robert De Niro on erinomainen William Halen roolissa. Osage Countyn silmäätekeviin kuulunut murhasarjan pääarkkitehti esitetään eräänlaisena ikämiesversiona Scorsesen Mafiaveljien (1990) Jimmy Conwaysta – karismaattisena veteraaniroistona, joka ratkaisee ongelmat mieluiten pistämällä kaikki hengiltä.
Syvän vaikutuksen tekee myös Ernestin kanssa avioituvaa Mollie Burkhartia näyttelevä Lily Gladstone, jonka roolityö tavoittaa sekä nuoruuden itsevarmuuden että pitkäkestoisen terrorin ja hyväksikäytön aiheuttaman kärsimyksen ja niiden jälkeisen ruhjoutuneisuuden.
Yhdysvaltojen rakenteellisen rasismin kuvauksena Killers of the Flower Moon on kunnioitettava yritys, jonka kuvissa on suuren historiallisen eepoksen komeutta. Siitä huolimatta se on epätasainen ja ylipitkä elokuva, joka jää kauas Scorsesen hienoimmista ohjauksista.