Vierastila.

Miki Liukkonen, WSOY, 2023. s. 547.

 

VIERASTILAN alku lupailee loistavaa romaania. Varsinkin ensimmäisessä luvussa esittäytyvä kirjailijaminä asettaa lukijalle kovat odotukset: ”Juonen lopputulema on sisäistetty jo alkuun […]. Tästä tulee nerokas yhteenveto. Ja te kuulette minusta vielä.”

Kirjailijan itselleen antama tehtävä on uudistaa kirjallisuus. Mikään vähempi ei riitä. Miki Liukkonen kuvaa periksiantamattoman taiteilijan vimmaa ”maalata noita vitun tutkielmiaan, vaikka arvostelija, Saatana, antaakin töistä joka kerta murskaavaa ja tarkkanäköistä kritiikkiä”. Saatanan tarkkanäköinen kritiikki on Liukkosen teokseensa sisällyttämää itsekritiikkiä: ”Oletko koskaan miettinyt ettei tässä tai missään tekemässäsi ole mitään syvyyttä? Että säntäilet vain, joko fyysisesti tai psyykkisesti, päähänpistosta toiseen?” Seuraa syytökset maailmankuvattomuudesta ja historiantajuttomuudesta.

Kritiikki osuu kohteeseensa: juuri syvyys, tai pyrkimys eettisen idean kommunikoimiseen puuttuu Liukkosen teoksista. Kirjallinen ilmaisu pelkistyy formalismiksi ja romaanin varsinainen sisältö toissijaiseksi; pelkäksi keinoksi sille, että ilmaistaan. Liukkosen ilmaisu on tietenkin uskomattoman lahjakasta, mutta tuntuu kuin hän eksyisi omaan kekseliäisyyteensä. Pian juoni alkaa takuta, eikä kirjailija enää keksi miten mikään liittyy mihinkään. Kuitenkin kritiikin myöntäminen jättää odottamaan ratkaisua.

Pystyykö Vierastila lunastamaan itselleen asetetun tehtävän? Ei tietenkään. Tehtävä on täysin kohtuuton, megalomaaninen ja mittakaavassaan absurdi. Reaktio on sen mukainen: ”Ei minustakaan ollut uudistamaan mitään.” Lopputulemana sosiaaliset suhteet katkaistaan ja ystävien kirjat heitetään roskiin: ”Suurin osa kirjallisuudesta – kuten jo tiedetään – on paskaa.”

Kirja on pettymys sekä lukijalle että kirjailijalle itselleen. Mitä muuta se voisi olla kaiken tämän neromyytin rakentamisen jälkeen? No, ainakin pettymys on ilmaistu kauniisti: ”Elämä; halun ja pelon uni. Ja joku, kaiken aikaa, sekoittaa tuhkaa veteen… Tuhka on pettymys, se joka sotkee kirkkaan veden.”

Kirjailija ei löydä paikkaansa sosiaalisesta, vaan eristäytyy omaan luovuuteensa ja muodostaa vihamielisen suhteen vähän kaikkeen. Thaimaalaiset ansaitsevat luonnonkatastrofinsa ja Lähi-Itä sotansa. Kirjailijoiden haastatteluiden lukeminen oksettaa. BLM on terroristijärjestö, etuoikeuksista puhuvat lesbot ja lihavat naiset aiheuttavat myötähäpeää ja”’woke’-propagandaa” jauhavaa ”sinitukkaista pillumanifestia rääkyvää ääliötä” käsketään painumaan vittuun.

Vierastila on yksinäisen miehen alkoholisoitunut itsesäälitrippi, joskin kielellisesti lahjakas sellainen. On surullista, että näin katkera ja näköalaton romaani jäi ilmaisukyvyltään niin virtuoosimaisen kirjailijan viimeiseksi.