Gasellit – Gasellin kyynel

Sony Music. Julkaistu 31.3.2023.

2,5 / 5

 

REILUSSA vuosikymmenessä Gasellit on luonut itselleen onnistuneesti imagon räppäävinä naapurinpoikina, jotka osaavat käsitellä samaistuttavasti nuorten aikuisten elämää kipupisteineen.

Yhtyeen aiemmat kuusi albumia ovat olleet melko tasavahvaa suorittamista. Niistä jokainen sisältää muutaman onnistuneen kappaleen, mutta yksikään ei ole kokonaisuutena riittävän vahva tullakseen muistelluksi aikakautensa parhaiden suomirap-levyjen kanssa.

Viimeistään läpimurtoalbumi Veli (2017) vakiinnutti Gasellien reseptin: sopivassa määrin menestyspaineita, pientä maailmantuskaa ja ihmissuhdehuolia oikeuttamaan löyhä vaikeuksista voittoon -narratiivi. Tämä lähestymistapa vietiin äärimmilleen aiemmalla levyllä Zen (2021), jota kehdattiin markkinoida konseptialbumina päälle liimattujen Antti Holma -skittien ansiosta.

 

GASELLIN KYYNEL ei yritä keksiä pyörää edes näennäisesti uudelleen. Yleistunnelma on hieman aiempia levyjä valoisampi, mutta suuria oivalluksia tai uutta musiikillista suuntaa ei ole löydetty.

Albumin avausraidalla namedropataan muutama pitkälle tauolle jäänyt tai uransa lopettanut tähtiartisti – hyvii eläkepäivii Chisu ja Anatude / hyvii pidennettyi lomapäivii Vesala ja Pyhi – ja pohditaan, ettei täl alalla voida kovin hyvin.

Tämän syvemmälle suomalaisen musiikkialan pahoinvointiin ei pureuduta – yhtyeen oma kasvutarinakin on jälleen se moneen kertaan kuultu: joskus meni vähän huonommin, mutta nyt menee onneksi vähän paremmin.

Levyn kantaviin teemoihin kuuluvat raha ja luokkanousu, joita käsitellään yhtä vaatimattomasti. Joskus rahaa oli vähän vähemmän, mutta nyt sitä on onneksi vähän enemmän.

Yhtyeen huomiot taloudellisesta menestyksestä, perheellistymisestä ja seestymisestä ovat arkisuudessaan sympaattisia. Mitään kiinnostavaa niissä ei silti ole. Keskiluokkaistumisen positiivisista puolista voisi kertoa ilman, että hitaat aamut ja rahahuolettomuus kuulostavat hyvinvointi-podcastilta. Statussymboleilla leveilyn ja muiden rap-kliseiden välttely paljastaa, miten ohuelle pohjalle levyn ”visio” on rakennettu.

Levyn hieman persoonaton mutta tyylipuhdas tuotanto tarjoaa paikoin ilahduttavia hetkiä, ja varsinkin kertosäkeistä löytyy mieleen jääviä pop-koukkuja. Erityisesti Katto auki onnistuu upottavan autotune-laulumelodian ja sitä seuraavan menevän hokeman yhdistelmällä. Kappale on levyn selkein yritys toistaa Imus-bilebiisin (2017) suurmenestys.

 

JO VUOSIA sitten asemansa sukupolviyhtyeenä vakiinnuttanut nelikko on hioutunut sekä tuotannon että räppien osalta teknisesti taitavaksi. Silti se ei saa välitettyä musiikkiinsa enää samaa vilpittömyyttä kuin aiemmin.

Vielä Seis-albumilla (2015) Gasellit teki osuvia havaintoja opintojen ja töiden välitilaan jätetyistä lama-ajan nuorista, joiden mielenmaiseman kuvaamista yhtyeen Thube Hefner jatkoi ansiokkaasti DJ Ibusal -sooloalbumillaan Yksin Kotona 17 (2018). Gasellit piti Seis-levyä kuitenkin itselleen liian synkkänä, vaikka jälkikäteen sen voi nähdä toistaiseksi viimeisenä kertana, kun yhtyeellä oli tuoreita ideoita.

Ehkä kollegoille toivoteltu tauko auttaisi Gasellejakin tekemään levyn, joka ei kuulostaisi näin rutinoituneelta.