VIDEOTYKKI heijasti kankaalle listan kirjoista, joista piti valita yksi. Sieppari ruispellossa, Vuonna 1984, Kärpästen herra, Sofi Oksasta.
Oli lukion äidinkielen tunti vuonna 2020.
Sanoin vieressä istuvalleni, että luen paljon. Hän kysyi, kuinka monta teosta olen listalta jo lukenut.
Vastasin, että en ainuttakaan.
Valitsin lopulta Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva (1890). Se kertoo 1800-luvun nuorukaisesta, joka haluaa pysyä ikuisesti nuorena ja kauniina. Toive ajaa hänet tuhoon. Monisivuisessa teoksessa oli vaikeaselkoisia monologeja ja etäisiksi jääviä henkilöhahmoja. Teos onkin vastenmielisin otos kaunokirjallista tekstiä, minkä olen ikinä lukenut.
Ja silti se on klassikko.
Ei ihme, että luen niitä harvoin – enkä ole ainoa.
KLASSIKOLLA tarkoitetaan teosta, jota arvostetaan niin paljon, että sitä luetaan tai katsotaan vuosikymmenestä tai -sadasta toiseen.
Yleensä etenkin kirjallisuuden klassikoiden pysyvyyden syynä on, että niiden sanotaan vangitsevan jotain olennaista siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka aika ja kirjallisuus muuttuvat, ihminen pysyy samanlaisena.
Se, miten teoksesta tulee klassikko, johtuu monesta seikasta. Klassikoitumiseen vaikuttavat teoksen laatu, lukijoilta saatu suosio, myynti, palkinnot, kritiikki.
Lisäksi arvostetut teokset on ollut tapana nostaa kirjallisuuden kaanoniin. Sillä tarkoitetaan listausta kaikkein arvokkaimmista tai arvostetuimmista teoksista.
Toisaalta yhtä oikeaa listaa kirjallisuuden klassikoista ei ole. Kaanonia nimittäin tuotetaan monessa paikassa.
Tuottaja voi olla äidinkielen opettaja, joka valikoi oppilailleen luettavaa.
Se voi olla myös kulttuurihistorioitsija, joka kirjoittaa kirjallisuuden vaiheista esimerkkien kautta, tai bloggaaja, joka on listannut sata kirjaa, jotka tulisi lukea ennen kuolemaa.
Koska klassikolla tarkoitetaan teosta, joka käsittelee sukupolvesta toiseen merkityksellisiä teemoja, niiden lukemiseen on kannustettu. Vallitseva ajatus tuntuu olevan, että ilman klassikoiden lukemista ei ole lukenut tarpeeksi.
VAIKKA NUORTEN aikuisten lukuharrastus on edelleen suhteellisen yleistä, on luettujen kirjojen määrä vähentynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana.
Siinä missä 15–24-vuotiaista nuorista miehistä 1980-luvun alussa 40 prosenttia kuului aktiivilukijoihin – eli oli lukenut vähintään kymmenen kirjaa puolen vuoden aikana – oli vastaava luku vuonna 2017 vain neljä prosenttia.
Samanikäisistä nuorista naisista puolestaan aktiivilukijoita oli 1980-luvun alussa yli puolet ja vuonna 2017 vain kahdeksan prosenttia.
Vähentynyt lukuinto heijastuu etenkin vanhempaan kirjallisuuteen, sanoo kirjallisuustieteen tutkija Maria Laakso Tampereen yliopistosta.
Laakso tuntee klassikot. Hän on kirjoittanut kaksiosaisen – Taltuta klassikko (2019) ja Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus (2021) – nuorille suunnatun kirjasarjan siitä, miten klassikkoja tulisi lähestyä.
Laakson mukaan nuorille suurimpia esteitä tarttua klassikoihin voivat olla erityisesti teosten vaikea kieli sekä eri aikakausi.
Toisin sanoen mitä etäämpänä teoksen teemat ovat nykyhetkestä, ja mitä vähemmän lukija ymmärtää teoksen kirjoitusajankohdan yhteiskuntaa, sitä hankalampi hänen on ymmärtää teosta.
Selkeä esimerkki on Elias Lönnrotin Kalevala. Runomittaan kirjoitetun teoksen ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1835. Lukeminen ei välttämättä ole helppoa:
Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: ”Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi?”
Myös Aleksis Kiven Seitsemää veljestä (1870) pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Kieli on vanhaa ja yhteiskunta näyttää 2020-lukuun verrattuna tyystin erilaiselta.
Esimerkiksi lukutaito ei ole itsestäänselvyys.
YKSI ASIA pistää klassikkolistauksissa usein silmään. Niissä ovat yliedustettuina valkoiset miehet. Alexander Dumasin Kolme muskettisoturia (1844) kertoo miehistä, samoin kuin Umberto Econ Ruusun nimi (1980) ja Charles Dickensin Oliver Twist (1896).
Sen sijaan naisten, rodullistettujen kirjailijoiden ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen äänet ovat jääneet vähemmälle.
Vaikka klassikoiden syntyyn vaikuttavat historiateokset, oppikirjat, teatteri- ja elokuvantekijät, niiden aseman ylläpitämisen takana on aina tavalla tai toisella ihminen, sanoo kirjallisuuden yliopisto-opettaja Kaisa Ahvenjärvi Jyväskylän yliopistosta.
Tästä syystä kirjallisuuden kaanon voi muuttua, jos sitä muutetaan.
Kirjojen aiheet ovat viime vuosikymmenten aikana monimuotoistuneet. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kirjoitetaan aiempaa enemmän.
Toisaalta lukijat eivät nykypäivänä edes juuri kiinnitä huomiota esimerkiksi kirjailijan sukupuoleen toisin kuin ennen. Sen sijasta tärkeämpää ovat juoni ja henkilöhahmot.
Se, miltä klassikkolista näyttää tulevaisuudessa, on mysteeri, Kaisa Ahvenjärvi sanoo.
”Emme tiedä, mihin nykykirjallisuuden kirjoihin palataan uudestaan. Aika näyttää, missä teoksissa on sellaista elinvoimaa mihin uudet sukupolvet palaavat.”
Sekä Laakson että Ahvenjärven mukaan klassikot kestävät myös kritiikkiä, ja on myös suotavaa kritisoida vanhentuneiden arvomaailmojen ajankohtaisuutta.
”Klassikoita pitääkin vastustaa, jotta niistä voidaan kirjoittaa uusia versioita. Saamme itse päättää, mikä kaikki menneiden sukupolvien perinnöstä välitetään tuleville sukupolville”, Laakso sanoo.
”Saamme itse päättää, mikä kaikki menneiden sukupolvien perinnöstä välitetään tuleville sukupolville.”
PUHELIMENI muistiinpanoissa on vuosien ajan keräämäni kirjalista. Se on täynnä teoksia, jotka haluaisin lukea tulevaisuudessa.
Taru sormusten herrasta -trilogia on ollut listallani ainakin viisi vuotta. Silti aina kun näen sen selkämyksen pilkistävän kirjaston kirjahyllyssä, esitän, etten olisi nähnyt koko kirjaa.
Ongelma ei kuitenkaan ole kieliasu, sinänsä. Se on kaikki muu kirjasarjan ympärillä.
Olen nähnyt sarjan elokuvasovitukset ja tiivistelmät ennen kuin olen lukenut ensimmäistä sivuakaan. Se tarjoaa helpomman ratkaisun kuin vanhaan tekstiin ja hidastempoiseen kerrontaan perehtyminen. Mitä lähemmäs pääsen sarjaa muita reittejä, sitä hankalampaa itse lukemisen aloittaminen on.
Toinen esimerkki vastaavasta on James Dashnerin The Maze Runner (2009), joka sekin on ollut listallani usean vuoden ajan. Samannimisen elokuvasarjan olen puolestaan nähnyt jo kahdesti.
En kuitenkaan usko, että teokset poistuvat listaltani hetkeen.
Ja toisaalta, kuten Kaisa Ahvenjärvi sanoo, voi eri sovitusten näkeminen olla hyödyksi, sillä se poistaa esimerkiksi vanhasta kielestä johtuvia haasteita.
Klassikoita voi Ahvenjärven mukaan lähestyä esimerkiksi opettajan kertomana tai luovan ilmaisun keinoin. Opettaja voi avata teosten kirjoitusajankohdan yhteiskuntaa ja teosten teemoja voi tutkia taiteen keinoin. Näin tarinat voi omaksua myös kokematon lukija.
MUTTA PITÄISIKÖ klassikkoja lukea? Onko länsimaisen kirjallisuuden kaanonin tunteminen osoitus siitä, että on hyvin lukenut?
Vai kuvaako klassikoiden pänttääminen enemmän kokemustani Dorian Grayn muotokuvasta – luen, koska on pakko?
Ahvenjärvi sanoo, että ihminen voi elää hyvän elämän vaikkei tuntisi yhden yhtä kirjallisuuden klassikkoa.
”Jotta myös tulevaisuudessa olisi kirjallisuuden lukijoita, on tärkeää, että nuorille syntyisi ylipäätään suhde kirjallisuuteen.”
Toisaalta hänen mukaansa klassikoita kannattaa lukea sivistyksen kannalta. Eri aikakausina kirjoitetut teokset voivat auttaa ymmärtämään, miltä pohjalta yhteiskunta on rakentunut.
”Perinteiseen lukeneisuuteen kuuluu itsestäänselvyytenä klassikkotuntemus, mutta tarinoiden tunteminen yleisellä tasolla on tärkeämpää kuin teosten lukeminen kannesta kanteen.”
Toisin sanoen riittää, että on kuullut teoksesta Danten jumalainen näytelmä ja tietää, mikä Kalevala on.
Itse luen, koska olen omin avuin löytänyt kirjoja, joista olen aidosti kiinnostunut. En siksi, että muiden arvostamaa kirjallisuutta tuputettiin äidinkielen tunneilla yleissivistyksen nimessä.
Kävin hiljattain läpi 1930-luvulla syntyneen, sittemmin menehtyneen sukulaiseni tavaroita. Niihin kuului Väinö Linnan Tuntematon sotilas. 9. painos, vuodelta 1955.
Otin sen pölyisestä pahvilaatikosta pienen harkinnan jälkeen mukaani.
Ehkä luen sen joskus.
Kirjoittaja lukee kaikkea tietokirjoista rakkausromaaneihin. Joskus kirjoja menee useampi viikossa, joskus ei ainuttakaan.