RÄMMIN lumen halki ylioppilastalo Ilokiven alaovelle. Ovi on auki, olen pari minuuttia myöhässä.

Sisällä, Ilokivi Venuella, on tuttuja kasvoja. Ohjaaja istuu katsomossa perkaamassa käsikirjoitusta. Työryhmä parveilee tilassa jutustellen, naureskellen.

Riisuttuani kengät liityn työryhmän joukkoon ja kaivan käsikirjoituksen esiin. Jyväskylän ylioppilasteatterin harjoitukset alkavat.

Unohdan arjen harmauden. Olen saapunut kotiin.

 

TEATTERIN juuret ovat antiikin Kreikassa. Noin vuonna 500 ennen ajanlaskun alkua oli tapana järjestää Dionysoksen kunniaksi juhlia.

Dionysos oli viinin, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumala. Hänet tunnettiin myös nimellä Vapahtaja. Dionysoksen ajateltiin vapauttavan ihmiset huolista ja murheista.

Juhlarituaaleihin osallistui kuoro, joka tanssi ja lauloi. Myöhemmin kuoron ja johtajan vuoropuhelu lisääntyi. Näyttelijöiden määrä kasvoi.

Kreikkalaisen teatterin päälajeiksi muodostuivat tragedia, komedia ja satyyrinäytelmä. Teatterissa käsiteltiin etenkin uskonnollisia aiheita, kuten ihmisen ja jumalan suhdetta.

Uusia uskonnollisia piirteitä teatteri sai etenkin keskiajalla Euroopassa. Koska kansa ei osannut latinaa, kirkon uskonnollisissa menoissa Raamatun tapahtumat esitettiin näyttelemällä.

Tähän päivään mennessä moni asia teatterissa on muuttunut. Uskonnollisuus on vähentynyt, näytelmien aiheet ovat monipuolistuneet, tekijäkunta on laajentunut. Toisin kuin antiikin aikaan, teatterilavoille kelpaavat näyttelijöiksi myös muut kuin miehet.

Muutoksista huolimatta teatterin perusidea on pysynyt samana. Se tuo ihmisiä yhteen, kertoo tarinoita ja ottaa kantaa.

 

ITSE LÖYSIN teatterin yläasteella. Ujon, introvertin minän oli tarkoitus ottaa valinnaisaineeksi luovan kirjoittamisen opinnot, mutta osallistujapulan myötä kursseja ei järjestetty.

Sen sijaan minut sijoitettiin ilmaisutaidon kurssille. Ajatus esiintymisestä pelotti aluksi. Opinnot sisälsivät improvisaatioharjoituksia, näytelmien suunnittelua ja yleisön edessä esiintymistä. Yhtäkkiä huomasin, että ryhmässä tehdyt harjoitukset rohkaisivat minua käyttämään kehoani ja ääntäni. Pelko kääntyi iloksi, ja tunsin löytäväni itsestäni uusia puolia.

Kun ryhmämme esitti yläasteen lopussa näytelmän vuositasomme oppilaille, se tuntui palkitsevalta. Hiljaisesta pojasta kuoriutui lavalla äänekäs, tuoleja viskova ja raivoava kidnappaaja.

Peruskoulun päätyttyä näytelmäharrastukseen tuli taukoa. Lukiossa kuitenkin osallistuin musikaaliin, joka tarkoitti uuden rajan ylittämistä. Laulaminen hirvitti (sitä oli paljon), mutta työryhmän rohkaisemana sain voimaa. Kokemus on myöhemmin auttanut etenkin, kun vuoroni karaokessa tulee.

Vuonna 2021 aloitin opintoni Jyväskylän yliopistossa, ja hain Jyväskylän ylioppilasteatteriin.

Teatterin pääsykokeet kuitenkin arveluttivat: osaanko enää mitään, olenko koskaan osannut? Ovatko muut ammattilaisia?

Nyt yli vuoden ylioppilasteatterissa mukana olleena tiedän, että huoli oli turha.

 

 

TEATTERIN arvon mittaaminen on vaikeaa, periaatteessa.

Aineettomia hyötyjä on kuitenkin tutkittu. Teatteriharrastuksen on huomattu lisäävän yhteistyötaitoja, heittäytymiskykyä sekä luottamusta omaan itseensä. Vaikutus minän kehittymiseen on suuri.

Teatterikasvatus voi puolestaan lisätä monimuotoisen taiteen arvostusta.

Teatterissa ihminen yhdistää leikin tapaan asioita sisäisestä maailmasta ja ulkoisesta todellisuudesta.  Siksi teatteria voi kuvata leikkinä, jossa kuvitellaan yhdessä toinen todellisuus ja saadaan myös yleisö uskomaan siihen. Leikkiminen puolestaan lisää mielihyvää, luovuutta ja tunne- ja ongelmanratkaisutaitoja. Leikkiessä ihminen voi kehittää itseään vapautuneesti.

Improvisaatioharjoitukset ennen esitystä kehittävät reagoimaan yllättävissä tilanteissa. Kaikki ei aina mene kuten on suunniteltu, aivan kuten ei arjessakaan.

Lisäksi esiintymiskokemus ja ryhmätyötaidot ovat avuksi monissa ammateissa; asiakaspalvelussa, myyntityössä, toimittajana.

Teatteri voi antaa paljon myös sen katsojille. Parhaimmillaan elämys on intiimi ja yhteisöllinen, ja katsojat jakavat yhteisen tilan ja kokemuksen näyttelijöiden kanssa. Elämys voi jatkua myös esityksen jälkeen keskustellessa erilaisista tulkinnoista.

Teatteri on henkilökohtainen kokemus.

 

Lava on turvallinen tila, jossa voin toteuttaa itseäni ja kokea uutta, kenties pelottaviakin asioita.

 

KESKIKOKOISEKSI kaupungiksi Jyväskylää voi kutsua teatterikaupungiksi. Kaupunginteatteri on perustettu vuonna 1961, ja Jyväskylän ylioppilasteatteri vuotta aiemmin.

Keski-Suomen harrastajateatteriyhdistykseen (KeHy) kuuluu miltei 40 jäsentä. On lastenteatteria, nuorisoteatteria, improvisaatioteatteria, tanssiteatteria, speksiä, ylioppilasteatteria, kesäteatteria.

Kaupungissa – katutasossa ja pinnan alla – kuhisee: teattereita on kellareissa, kerhotiloissa, keikkapaikoilla.

Harrastajia on monista taustoista. Osa on perheenisiä, osa opiskelijoita. Yhdellä on teatterityön tutkinto, toiselle nyt keväällä koittava esitys on ensimmäinen koskaan.

Jyväskylässä moni harrastaja on mukana useammassa kuin yhdessä teatterissa. Verkostot ovat tiiviit. Silti myös uusille on tilaa. Vaikka osalla teattereista on pääsykokeet tai ”castingit”, harrastus ei ole pienen porukan suljettua toimintaa.

Eikä teatterissa tarvitse välttämättä kivuta lavalle. Näyttelijöiden lisäksi teattereissa on puvustajia, maskeeraajia, lavastajia, teknisen puolen tekijöitä. Oppia voi laajasti.

 

ESIINTYMISEN lisäksi olen päässyt ylioppilasteatterin hallitukseen. Viime kaudella olin tiedottaja, nyt puheenjohtaja.

Minulle teatteri on keino poistua arkea rajoittavista raameista. Lava on turvallinen tila, jossa voin toteuttaa itseäni ja kokea uutta, kenties pelottaviakin asioita.

Olen esittänyt hyvää ja pahaa, laulanut, rakastanut ja raivonnut, yrittänyt itsemurhaa.

Olen saanut lahjaksi heittäytymiskykyä, itsevarmuutta, ryhmätyötaitoja, viihdettä. Samalla olen oppinut käsittelemään ympäröivää maailmaa paremmin.

Teatteria ei tehdä tyhjiössä. Produktiot heijastavat usein oman aikakautensa yhteiskuntaa, ottavat kantaa ja piirtävät esiin epäkohtia.

Maailmaa voi muuttaa monella tapaa. ▬