YKSINÄINEN susi ei ole etevä hirvenpyytäjä, oikeastaan kehno. Saadakseen suosikkiriistaansa sen olisi hyvä liikkua laumassa tai vähintään pareittain. Yksin jahti todennäköisesti epäonnistuu.
Mutta erakkohukankin on syötävä.
Yksinäinen susi etsii, etsii, yrittää päästä huomaamatta saaliin lähelle, tyrii, etsii, yrittää päästä jälleen saaliin lähelle ja lopulta hyökkää.
Tämä koitui jämsäläisen Siru-koiran kohtaloksi elokuussa 2022.
Cairnterrieri katosi lauantai-iltana kotipihastaan Alhojärvellä ja sen jäänteet löytyivät seuraavana aamuna. Verityö vahvistettiin petoyhdyshenkilön ja metsästäjien toimesta suden tekosiksi.
Koiranomistaja kertoi asiasta Jämsän Seudulle, jotta ihmiset osaisivat ”olla varuillaan”.
”Tässä ympärillä on kuitenkin muutakin asutusta, joten susi oli kyllä väärässä paikassa.”
SUSI ON Suomen vihatuin peto. Siitä uutisointi herättää aina voimakkaita tunteita.
Esimerkiksi Facebookissa on yli 14 000 jäsenen Suurpeto Politiikka -niminen ryhmä, jossa jaetaan aktiivisesti suurpetoihin, varsinkin susiin, liittyviä uutisia, kuvia ja videoita. Julkaisuissa kyseenalaistetaan viranomaistietoa, syyllistetään poliitikkoja (etenkin vihreitä) susikannan kasvun sallimisesta sekä vaaditaan kaatolupia ”kirotuille paskahännille” ja ”haittaelikoille”.
Myös Jämsän Alhojärven elokuiset susihavainnot herättivät ryhmässä keskustelua. Osa kommentoijista uskoo, että susikanta on Suomessa elinvoimainen ja on vain ajan kysymys, milloin susi käy ihmisen kimppuun.
Todellisuudessa susi on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Luonnonvarakeskus Luken arvion mukaan susikannan koko oli maaliskuussa noin 290 yksilöä. Arviointi tehtiin ennen pentujen syntymistä, joka tapahtuu huhti-toukokuussa.
Kanta on pysynyt suunnilleen samana vuodesta 2021.
Kyse on vain arviosta, ja kanta voi kasvaa nopeasti ravinnon riittäessä. Jos susi ei onnistu saamaan hirveä, se kääntää kuononsa kohti helpompia saaliseläimiä: kauriita, jäniksiä, majavia, myyriä.
SIRU-KOIRA ei ole susien ainoa uhri Keski-Suomessa.
Kesällä 2022 sudet hyökkäsivät useasti lampaiden kimppuun Konnevedellä (Keskisuomalainen 24.9.).
Viime keväänä sudet haavoittivat hevosta ja ponia Jämsässä (Hevosurheilu 26.3.).
Toissa kesänä sudet tappoivat lampaita Laukaassa ja Keuruulla.
”Vahinkoja on paljon ottaen huomioon, miten vähän laumojen ja parien reviirejä Keski-Suomessa on”, Luken tutkimusprofessori Ilpo Kojola kertoo sähköpostitse.
Kojolan mukaan omaa reviirialuettaan etsivät yksinään liikkuvat sudet voivat aiheuttaa huomattavaa harmia. Esimerkiksi Jämsän Alhojärvellä liikkuvien susien arvellaan olevan laumattomia. Jämsässä ja sen eteläpuolella elää myös perhelauma.
”Reviirien ulkopuolella tapahtuu koiravahingoista lähes kolmannes, vaikka ilman vakituista reviiriä kuljeskelevien susien osuus populaatiosta on 10–20 prosenttia.”
Myöskään se, että tavallisesti ihmisiä karttava susi uskaltautuu metsästysreissulle pihapiiriin, ei ole kovin tavatonta.
”Sudet ovat yksilöllisiä. Joillakin susilla on vahva taipumus käydä koiran kimppuun”, Kojola selittää.
”Virossa sudet tappavat koiria pihoilta, jos metsäkauriita tai villisikoja on vähän. Lounais-Suomen valkohäntäpeura-alueella koiravahinkoja tapahtuu erittäin vähän, vaikka siellä elää yli kolmasosa Suomen susikannasta.”
”Sudet ovat yksilöllisiä. Joillakin susilla on vahva taipumus käydä koiran kimppuun.”
MYÖHÄISJÄÄKAUDEN ja kivikauden suomalaisille susi tuskin oli kovin merkityksellinen eläin. Ihminen ei todennäköisesti syönyt susia, eikä kahden lajin tarvinnut kilpailla ravinnosta.
Ihmiset saattoivat metsästää susia, mutta syy oli käytännöllinen: hukkien paksu turkki oli hyvä lämmike talvipakkasilla.
Susivihan sytyke oli luultavasti karjanpidon alku kivikauden loppupuolella, nuorakeraamisen kulttuurin aikana noin 2800–2300 eaa. Harvojen karjaeläinten joutuminen suden suuhun saattoi olla kova isku toimeentuloon.
Vihalle on muitakin syitä.
Viime vuosituhansina suden maineen heikentymistä on kiihdyttänyt esimerkiksi kristinusko. Varsinkin Uudessa testamentissa susi esiintyy negatiivisessa merkityksessä, Jeesuksen seuraajia eli ”lampaita” uhkaavana petona.
Ruotsin valtakunta teki 1300-luvulta lähtien oman osansa kannustaessaan kansaa susijahtiin.
1600-luvulta lähtien petojen hävittämistä edistettiin myöntämällä laissa säädettyjä tapporahoja.
1800-lukuun mennessä suden tärkeimpiin saaliseläimiin lukeutuva hirvi oli salametsästetty Suomen alueelta lähes sukupuuttoon. Ehtyneet hirviapajat rohkaisivat nälkäisiä susia etsimään ravintoa entistä lähempää ihmisasutusta.
IHMINEN ei ole suden tyypillistä ravintoa. Silti Suomen alueella sattui 1700- ja 1800-luvuilla useita susisurmien sarjoja, joista viimeinen ja kuuluisin on vuosina 1880 ja 1881 Varsinais-Suomessa tapahtunut veritöiden rypäs. Tuolloin 22 lasta joutui susien surmaamaksi. Tapaukset olivat aikansa mediasensaatioita.
141 vuoteen susi ei ole kuitenkaan tappanut ihmistä Suomessa.
”Susi on biologisesti sama, mutta nykyinen elinympäristö tarjoaa lajille paremmat olot kuin 1800-luvulla”, Kojola kertoo.
Nykyiset hirvi- ja peurakannat turvaavat ravinnonsaannin. Hirvien kannan käänsi kasvuun vuonna 1868 ”metsästyksestä ja otuksenpyynnistä” annettu keisarillinen metsästysasetus, joka kielsi lajin pyynnin vuosikymmeniksi.
Silti sutta pelätään.
”Kauhukuvat ovat ankarasti liioiteltuja ja pelko ei juurikaan faktapohjaista”, Kojola kertoo.
”On kuitenkin hyvä ymmärtää, että ihminen on evoluution aikajännettä ajatellen kyennyt vain lyhyen ajan puolustautumaan tehokkaasti petoja vastaan. Herkkyys reagoida petoihin ja pelätä niitä on tämän takia ymmärtääkseni myös geneettistä.”
Varsinais-Suomen susisurmien ja nykypäivän välissä hukalle ehti miltei käydä kalpaten. 1900-luvulla metsästäjän ja saaliin osat vaihtuivat: susi oli samassa jamassa kuin hirvi edeltävällä vuosisadalla, ja käytännössä hävitetty suuresta osasta Suomea.
Eläin julistettiin osassa maata rauhoitetuksi vasta vuonna 1973. Tuolloin susia arvioitiin olevan enää alle parikymmentä yksilöä.
Pysyvää nousua kannassa alkoi näkyä 1990-luvulla, ja siitä lähtien kanta on kasvanut joistain notkahduksista huolimatta keskimäärin kymmenisen prosenttia vuodessa.
KESKI-SUOMEN susihyökkäykset ovat osa laajempaa ilmiötä.
Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK:n mukaan susien aiheuttamat vahingot ovat kaksinkertaistuneet vuodessa.
Kesällä 2022 tapahtui yli 50 susihyökkäystä lammastiloille. Susien raatelemiksi joutui yhteensä yli 250 lammasta.
MTK:n mielestä hyökkäykset ovat merkki siitä, että susien ihmisarkuus on vähentynyt.
”Mitä pitää Suomessa tapahtua, ennen kuin tämä kehityssuunta muutetaan”, MTK:n riista-asiantuntija, kenttäjohtaja Timo Leskinen kysyi liiton syyskuun alussa julkaisemassa tiedotteessa.
Vaikka susien lisääntyvä määrä hirvittää monia, lajin kanta ei ole terveellä pohjalla, totesi Luke Suomen susikannan suotuisan suojelutason viitearvojen määrittäminen –loppuraportissaan syyskuussa 2022.
Suomen sudet ovat jakautuneet itäiseen ja läntiseen populaatioon, jotka ”eivät ole geneettisesti elinvoimaisia nykyisen kokoisina”. Tulomuuttoa, eli rajan yli jolkottavia susia Venäjältä tai Skandinaviasta, ei myöskään ole riittävästi sukusiitosriskin välttämiseksi.
Toisin sanoen Suomessa on liian vähän susia.
SUDEN REVIIRI on laaja, mutta ihmisen pirstoma. Uusia reviireitä syntyy yleensä lähellä jo olemassa olevia keskittymiä sinne, missä on tilaa.
Luke arvioi keväällä, että reviirien määrä lisääntyy tänä vuonna varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa.
1800-luvulla suden ajoi ihmisten pihoihin ravinnon puute, mutta nyt ihminen on muokannut ympäristöä sellaiseksi, ettei yhteiseloa voi kokonaan välttää.
Toisaalta 1800-luvun tilannetta ei voi verrata suoraan tähän päivään.
”Susi on erittäin sopeutumiskykyinen eläin”, Kojola kertoo.
”Se ei piittaa metsämaiden pirstoutumisesta, mistä kertoo sen menestyminen Vakka-Suomen [Lounais-Suomen seutukunta] alueella. Sielläkin toki reviirit sijaitsevat niin, että niistä löytyy metsäinen ydinalue.”
Kojolan mukaan riski suden aiheuttamista vahingoista kasvaisi suuremmaksi ainoastaan, jos hirvikannat ajettaisiin alas.
SUDEN KAATAMISESTA maksettiin valtion myöntämää tapporahaa 1970-luvulle, lajin rauhoittamiseen asti.
Nykyään suden tappaminen tai vahingoittaminen on lähtökohtaisesti törkeä metsästysrikos, josta tuomitaan vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta.
EU:n luontodirektiivi kieltää suden tappamisen poronhoitoalueen ulkopuolella, mutta Suomen riistakeskus voi myöntää kaatoihin vahinkoperusteisia tai kannanhoidollisia poikkeuslupia. Myös salametsästystä esiintyy.
Poikkeuslupien saamista pidetään kuitenkin liian vaikeana. Kiukku kytee Alhojärven kaltaisilla paikkakunnilla, joissa suden läheisyys konkretisoituu pihasta vietynä lemmikkinä.
”Harva juttu ihmisen elinympäristössä on sataprosenttisen harmiton tai vaaraton”, Kojola toteaa.
Pihapiiriin tai koti- ja lemmikkieläinten kimppuun uskaltautuvat sudet herättävät huolta myös ihmisten ja varsinkin lasten turvallisuudesta.
Painottuvatko 1800-luvun vanhat traumat liikaa susikeskustelussa?
”Keskustelua käydään pääasiassa konkreettisten ja tuoreiden kokemusten pohjalta. Kaikuja historiasta nousee silloin tällöin esiin, mutta nyt kun susi ja ihminen jakavat samoja kontuja, konteksti on enimmäkseen nykyisyydessä”, Kojola kertoo.
”Keskustelu vain on usein sangen polarisoitunutta.”
Jutussa on käytetty lähteenä myös teoksia Mervi Laaksonen: Susi (2013) ja Jouni Tikkanen: Lauma – 1800-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa (2019), verkkoartikkelia Nikolai Nikkilä: Suomalaiset susisurmat ja modernin susivihan pitkän (2021) sekä verkkosivustoa Suurpedot.fi.