SUURIN PIIRTEIN jokainen suomalainen on kuullut Mika Waltarista. Harvempi kuitenkaan tietää naista, jota Waltari kuvasi ”nykyajan ja tulevaisuuden naiseksi”, ”maailmanvalloittajaksi”.

Tuon naisen nimi oli Minna Craucher, tai syntyjään Maria Lindell (1891–1932). Hän oli alkujaan varaton pikkurikollinen, mutta keplotteli itsensä Suomen seurapiireihin mahtipontisilla huijauksilla. Pian hänen uskottiin olevan saksalaisen tehtaanomistajan tytär. Tämän jälkeen hän haali ympärilleen näyttävän lähipiirin, rikastui (oikeasti) ja osallistui Lapuan liikkeen toimintaan. Lisäksi hän kiristi tuon ajan hittikirjailijaa, Olavi Paavolaista, kuolleella sikiöllä.

Craucher oli siis jännä nainen, josta Waltari olisi kirjoittanut kirjan, jollei tämä olisi ollut Waltarin mielestä lihava.

Lisäksi hän on yksi Maria Pettersonin elokuussa ilmestyneen tietokirjan Suomen historian jännät naiset (2022, Atena) hahmoista.

Sitä edeltävä Historian jännät naiset (2020) oli myyntimenestys, joka syntyi aikoinaan joukkorahoituksen turvin. Suomen historian toiseksi suurin avustuspotti – 45 819 euroa – osoitti, että Suomessa kaivataan naisia historian kirjojen sivuille. Esikoisteoksen kaava oli yksinkertainen: kansien väliin kerätään iso nippu jännien naisten elämäntarinoita.

Nyt ilmestyneessä teoksessa samaa kaavaa sovelletaan Suomen kamaralla toimineisiin naisiin. Tarinan naiset ovat köyhiä, vähemmistöön kuuluvia, rikollisia, aatelisia, sotilaita ja sirkusesiintyjiä. Yhdistävä tekijä on hahmojen jännyys.

 

VAIKKA teoksessa kerrotaan naisten moninaisista saavutuksista, heidät kuvataan kokonaisina hahmoina vikoineen ja oikkuineen. Ruth Munck (1886–1976) kannattaa sydämestään isänmaataan sekä Hitleriä, Hilma Sundberg (1878–1945) taas kaivaa öisin ruumiita okkultistisen ryhmän menoihin.

Juuri tämä tekee kirjasta jännän. Teos on muhkea, lähes 600-sivuinen, mutta silti liian lyhyt. Petterson avaa kirjassaan ikkunoita historian osa-alueeseen, joka on puuttunut ainakin omasta yleissivistyksestäni. En osaa luetella montaa merkittävää naista pelkän oppivelvollisuuden turvin. Kirja tarjoaa esikuvia, joita en tiennyt tarvitsevani.

Pettersonin tietokirja on viihdyttävä ja helppolukuinen teos, joka kuljettaa lukijaansa läpi eri historian aikakausien ja tapahtumien. Siinä liikutaan laittomasti rajan yli Amerikkaan, ollaan Lapuan liikkeen keskiössä ja kuljetaan Karjalan evakkojen mukana. Teos kertoo tarinat hyvin ja jättää tarpeen lukea lisää vaietuista elämistä.

Kirjassa rikotaan mielikuva siitä, että miehet ovat olleet ainoita merkityksellisiä hahmoja historiassamme. Naiset ovat olleet mukana sodissa, poliittisissa piireissä ja taidesalongeissa, mutta heidät on jätetty unholaan. Petterson kirjoittaa johdannossa, kuinka ”historiassa kiinnostavia ovat valtiot, sodat ja suurmiehet”. Ehkä näistä aiheista on luettu jo tarpeeksi.

Emme voi ymmärtää kunnolla historiaa, jos sitä tutkittaessa osa eletystä elämästä jätetään ulkopuolelle.

Tarvitsemme siis lisää tarinoita, jotka ovat jääneet perinteisten historian kirjojen ulkopuolelle, ja lisää taitavia tarinankertojia, jotka tuovat nämä tarinat luoksemme taiteen eri muodoissa. Lisää jänniä naisia.

 

Kirjoittaja on hyvien tarinoiden suuri ystävä, joka vetäytyy kaamosta karkuun lukunurkkaansa.